Tarkastus-naiset
Oona Loman tuli tietoiseksi isoisoäitinsä Selman tarinasta sattumalta selvittäessään Aino-mummunsa taustoja. Selvisi, että mummu oli nuorena viettänyt aikaa lastenkodissa. Myöhemmin kävi ilmi, että 1881–1919 elänyt Selma oli ollut hoidettavana Kumpulan veneeristen tautien eli sukupuolitautien sairaalassa. Salattu sukuhistoria alkoi paljastua.
Vuonna 1847 Helsingissä aloitettiin prostituoitujen säännöllinen tarkastus ja 1908 perustettiin erityinen terveystoimisto. Sen tehtävänä oli “panna tarkkaa huomiota veneeristen tautien ilmenemiseen ja levenemiseen” säännöllisten sukupuolitautitarkastusten muodossa. Prostituutiota säänneltiin ohjesääntöisesti, eli se oli käytännössä sallittua, joskin valvottua.
Viranomaiskontrollin vuoksi niin kutsutuista tarkastusnaisista löytyy tavallisesta poikkeavia tietoja. Terveystoimiston viranomaisten raporteissa listataan esimerkiksi tiedot Selman sukupuolitautitarkastuksista, ensimmäisestä sukupuoliyhteydestä, syntyneet lapset ja mahdolliset keskenmenot.
Säännöllisen tarkastuksen tulos merkittiin mukana kannettavaan siniseen vihkoon, tarkastuskirjaan.
Kansallisarkistossa säilytettävät poliisin tuntomerkkitoimiston valokuva-albumit esittävät seksityöläisinä työskennelleet naiset “rikollisina”.
Vuonna 1908 perustettiin poliisin antropometrinen toimisto, joka nykyisin tunnetaan teknisenä rikostutkimuskeskuksena. Pidätettyjen tunnistamissysteemiksi tuli valokuviin ja sormenjälkiin perustuva menetelmä.
1900-luvun vaihteessa Helsingissä maksullista naisseuraa etsivät suunnistivat Esplanadille. Mikonkadun, Kluuvin ja Erottajan alue sisälsi katuprostituution kannalta keskeiset ravintolat kuten Kappeli, kahvila Ekberg, Bodega Espanola, König ja Stadskällaren, sekä tärkeät vuokra-ajuriasemat. Alueella tehtiin vuosisadan alussa yli puolet katuprostituutio pidätyksistä.
Helsingin poliisin keskusosasto sijaitsi Senaatintorilla osoitteessa Aleksanterinkatu 22–24.
Ote Keisarillisen Suomen Senaatin asettaman Siveellisyyskomitean kirjeestä Helsingin Kaupunginvaltuusmiehille 1908:
“Näitten onnettomain naisten joukossa on kuitenkin useita sellaisia, joitten sielussa vielä on jokin kolkka parempaa minuutta varten, useita, jotka vielä kuulevat niitä hyviä ääniä, jotka kaikesta huolimatta kutsuvat häntä tulemaan tuntoihinsa. Mutta kuinka voi tämä tapahtua?
Mitä yhteiskunta on tehnyt näitten harhaan vietyjen ihmisten hyväksi? Kuinka yhteiskunta vastaa tähän heidän levottomasta sydämestä lähtevään kysymykseensä?
Epäilemättä on tähän kysymykseen vastattu ainoastaan negatiivisesti, s. o. - irtolaisuuslailla. Toisin sanoen sillä näistä onnettomista, joka ei omin voimin paranna itseään, on vastassaan työvankila, vaivaistalo tahi Kumtähden sairaala.“
Kumpulan eli Kumtähden sairaalassa toimi veneeristen tautien klinikka vuosina 1905–1960.
Valtaosa helsinkiläisistä prostituoiduista joutui viettämään aikaa laitoksissa, tavallisesti moneen otteeseen elämänsä aikana. Laitoskuri oli tiukkaa. Potilaille annettiin kupan hoitoon elohopeajohdannaisia esimerkiksi pistoksina, salvoina ja pillereinä.
Kun Helsingin yliopiston matemaattis–luonnontieteellisen tiedekunnan tutkijat muuttivat Kumpulan kartanoon 1990-luvulla, he joutuivat pohtimaan elohopeapitoisuuksien mittaamista rakennuksessa. Nykyisin päärakennuksessa säilytetään Luonnontieteellisen keskusmuseon geologisia kokoelmia.
“Mummu ei hätistellyt pois jaloista niinku monien lasten aikuset. Mummussa oli kuitenkin lapsenkin silmin nähtävää surua. Mummu ei koskaan kertonut mikä sitä painoi. Eikä se oikeastaan näyttänyt ikäviä tunteitaan. Kun joku kysyi mummulta jotain sen menneistä ajoista, mummu veti vetoketjun kiinni suunsa yli ja painoi päänsä.”
"Löysin vanhan, nahkakantisen ja repaleisen valokuvakansion, jonka ensi lehdelle oli päivätty vuosi 1925. Selasin ja tuijotin vanhoja kuvia. Osassa ymmärsin olevan mummu hyvin nuorena, jossain sairaalan näköisessä paikassa. Myöhemmin yhdestä albumin postikortista selvisi, että kyseessä oli Helsingin diakonissalaitos. Mummu istui lattialla muiden lasten kanssa ympärillään hilkkapäisiä hoitajia."
Selma synnytti seitsemän lasta, joista aikuisiksi kasvoi kaksi tytärtä. Aino ja hänen siskonsa olivat huostassa lastenkodissa 1910-luvulta alkaen.
Tutkimuksen mukaan menneisyydestä kulkeutuneet traumat voivat ilmetä nykyihmisessä tunnistamattomissa muodoissa.
Lähteet:
Antti Häkkinen. Rahasta - vaan ei rakkaudesta: prostituutio Helsingissä 1867-1939.
Katja Tikka, Elina Maaniitty & Iisa Aaltonen. Punaisten lyhtyjen Helsinki : prostituutio pääkaupungin historiassa.
Pirkko Siltala. Taakkasiirtymä : trauman siirto yli sukupolvien.
Torsten Santavirta, Nina Santavirta & Stephen E Gilman. Association of the World War II Finnish Evacuation of Children With Psychiatric Hospitalization in the Next Generation.
Kuvasarja on tehty Visuaalisen journalismin maisteriohjelman reportaasikurssilla keväällä 2024. Töiden tekemistä ohjasi vieraileva opettaja, valokuvaaja Akseli Valmunen. Kurssin vastuuopettajana toimi Elias Lahtinen. Verkkotaittoa ohjasi työelämäprofessori Hannu Kivimäki.
Built with Shorthand