Media on pelkkiä vihervasemmistolaisia täynnä, ilmoittaa haalarimerkki. Tekstin alla on Karl Marxin kuva.

Epätieteellisen kyselyn perusteella tämänkaltaisia väitteitä toistavat ainakin toimittajaopiskelijoiden sukulaissedät, humalaiset baarijonossa ja vihaiset lukijat sähköpostilaatikossa.

Punaiset toimittajaopiskelijat punaisessa yliopistossa!

Se on myytti, joka aina vain kiertää, sanoo emeritusprofessori Kaarle Nordenstreng. Jonkinlainen urbaanilegenda.

Myytin todenperäisyydestä on syytä kysyä Nordenstrengiltä, sillä hän lienee vähäistä suuremmassa määrin vaikuttanut koulun maineeseen. Hänet valittiin tiedotusopin professoriksi vuonna 1971 ja hän jatkoi virassa lähes neljä vuosikymmentä.

Edeltäjä ei ollut opiskelijoiden suosiossa, hän muistelee. Kun siis vähän pölyisiin saappaisiin astui kolmekymppinen lupaus Ylen niin sanotusta Reporadiosta, ilmassa oli odotusta. Hei vaan konservatiiviset ukkelit, tervetuloa edistys.

Nykyisin kun emeritusprofessorin nimen googlaa, hakukone ehdottaa täydennystä niin, että lausekkeeksi muodostuu ”kaarle nordenstreng kommunisti”.

(”Se on kyllä herja!” sanoo Nordenstreng. Hän painottaa olleensa aina sitoutumaton vasemmistolainen.)

Yliopiston punainen maine tulee 1970-luvulta, eikä se ole hänestä ihan tuulesta temmattu. Aika oli avoimen poliittista, ja yhteiskunnallisille aloille hakeutui aktiivista nuorisoa.

Niiltä vuosilta muistetaan varsinkin taistolaiset eli vähemmistökommunistit ja ylipäätään näkyvä vasemmisto.

– Se väri ja haju tarttui minuun, koska minä en koskaan avoimesti irtisanoutunut siitä vaan myötäilin heitä.

Kommunistit kyllä näkyivät ja kuuluivat niinä vuosina, Nordenstreng sanoo. Vaikka silloinkaan kaikki eivät olleet siinä mukana, vaan kahden kommunistileirin lisäksi mukana oli demareita, keskustalaisia, liberaaleja ja kokoomuslaisia, hän luettelee.

Nordenstrengin mukaan hän ja kollega, jo edesmennyt professori Pertti Hemánus sallivat ja ”jossain määrin kannustivat” vasemmistolaista suhtautumista asioihin. Opettajakunta tosin oli poliittisilta suuntauksiltaan kirjava, eikä Nordenstreng usko, että tiedotusopin laitoksella Tampereella oli kovin erilaista kuin muissa opinahjoissa noina vuosina.

Palkkasivathan porvarilehdetkin opiskelijoita Tampereelta, ja Sanoman Aatos Erkkoonkin Nordenstrengillä oli kuulemma lämpimät välit.

Noilta vuosilta on loputtomasti hurjia tarinoita, jotka ovat nykypäivän näkökulmasta vähintään omituisia. Vääränlaista lukemistoa laitettiin mustalle listalle, opettajia savustettiin ulos ja marxilaiset lukupiirit olivat aidosti näkyviä.

Mutta se oli ajan henkeä, siitä Nordenstreng pitää kiinni. Korkeakoulujen ovet avautuivat ennennäkemättömästi, ja humanistiset ja yhteiskunnalliset alat houkuttelivat niitä, joita yhteiskunta ja vanhan ajattelun haastaminen kiinnosti.

Yhtä hyvin vaikka Helsingin valtiotieteellisellä voisi olla ihan yhtä punainen maine, hän sanoo.

Ehkä onkin? Nykyinen, vaikkakaan ei historiallinen maine. Esimerkiksi Jukka Hankamäki kyllä nimeää perussuomalaisia lähellä olevan ajatushautomon julkaisemassa Totuus kiihottaa -pamfletissaan erikseen Nordenstrengin ja Tampereen. Hän väittää, että siellä toimittajista koulutettiin aikanaan vallankumouksellisia ja että ”vasemmistolaista opetusta on jatkettu aina meidän päiviimme asti”.

Nykypäivän pahiksia ovat Hankamäen tavalla ajattelevien mielestä valtavirtamedia ja ”tarkoitushakuinen tutkimus” yleisesti. Ei ole väliä, mistä kukakin tulee, sillä oikeiston lanseeraamaa termiä käyttäen ”vihervasemmistoa" on kaikkialla.

Niinhän se haalarimerkkikin sanoo. Eri asia on, onko väitteessä perää.

Viime vuosien opiskelijoille Nordenstreng on eräänlainen urbaanilegenda itsekin. Nimi pulpahtelee silloin tällöin esiin, ainakin luentodioissa ja harjoitustoimituksen katossa roikkuvassa t-paidassa. Huhu kertoo, että ukolla on arkisto jossain vieläkin.

Ainakin vielä muutama vuosi sitten Kallen luentotallenteita katsottiin videolta. Siitä jäi mieleen ehkä monenkirjavat havaijipaidat.

Jos perehtyy historiaan, voi vastaan tulla kaikkea muutakin, kuten se, että hän oli vuodesta 1976 alkaen Neuvostoliiton ohjauksessa olleen Kansainvälisen lehtimiesjärjestön puheenjohtaja.

50 vuotta myöhemmin sitä ei kovin aktiivisesti muistella, eikä se riitä selittämään toimittajakoulutukseen liitettyjä mielikuvia. Tuoreelle opiskelijalle Nordenstreng on siten todennäköisesti yhtä hyvin väritön kuin punainen hahmo.

Miksi toimittajakoulun punainen maine elää?

Kuuluisan manifestin mukaan kommunismin aave oli aikanaan se, joka kummitteli Euroopan yllä. Jos se on joskus Tampereen yliopistossakin leijaillut, niin ihan helposti sitä ei nykyään löydy.

Kuvausta tämän päivän yliopistosta voi etsiä vaikkapa sosiologi Hanna Kuuselan Syytös-romaanista, joka on kitkerää tekstiä ”sivistyksen ja säällisen elämän hitaasta kuolemasta” Tampereen yliopistossa ja nykymaailmassa:

”Totuus, sivistys, viisaus, edistys, valistus – yliopistoja ei ole koskaan rakennettu pienten sanojen ja ajatusten varaan. Paitsi nyt. Korkealle ja kauas kurkottavat sanat on korvattu pienillä ja säälittävillä, sellaisilla kuin strategia, ratkaisukeskeisyys, kilpailukyky ja innovaatiot.” (s. 77–78)

Tutkimuksen kielellä sanottuna yliopistoissa haisee uusliberalismilta ja akateemiselta kapitalismilta: asioita tehdään entistä useammin niin kuin markkinoilla, ja ajattelun ja hapuilun sijaan mitataan tehoja, pisteitä ja euroja.

Tampereella yliopiston johdossa on nykyisin hallitus, jossa yliopiston ulkopuolelta tuleva elinkeinoelämän väki käyttää valtaas. Opintoputki kehotetaan läpäisemään liukkaasti ja harhailematta, mieluiten 3 + 2 vuodessa.

Asennetutkimuksissa Tampereelta valmistuneet toimittajat eivät erityisemmin erotu. Toimittajakunta kannattaa vuodesta toiseen aika perinteisiä ammattiarvoja: puolueettomuutta, kriittisyyttä ja niin edelleen, koulutustaustasta riippumatta.¹ Jos jotain, yliopisto näyttää kasvattavan vallan vahtikoiria.²

Kampuksella journalistiikan opiskelijat eivät ainakaan näkyvästi erotu ikätovereistaan. Monella on jo toinen jalka työelämässä, eikä siinä välttämättä mainittavasti mediavallankumouksia suunnitella. (Mutta se onkin toisen jutun aihe.)

Tietyissä piireissä Marxia luettiin 50 vuotta sitten kuin raamattua. Nyt Marxia ei kursseilla näy, vaikka vähintään pätkä teorian klassikkoa voisi olla ihan yleissivistyksen vuoksi perusteltua luettavaa.

Aktiivisia. Sellaisia 70-luvun opiskelijat Nordenstrengin mukaan olivat, jos pitäisi yhdellä sanalla kuvata. Yhteiskunnallisesti ja muutenkin: ulospäinsuuntautuneita sekä uusia ilmaisumuotoja etsiviä ihmisiä.

”He eivät syöneet oppilaitoksen kädestä vaan itse kehittivät kaikkea.”

Sittemmin meno on hiljentynyt, vaikka aaltoliikettä onkin ollut, Nordenstreng sanoo.

1970-luvulla opiskelijaliike vaati yliopiston päätöksentekoon periaatetta, jonka mukaan jokaisella on yhteisössä yksi ääni. Kolmikanta, jossa valta jaettiin professorien, henkilökunnan ja opiskelijoiden kesken, oli kompromissi.

Nykypäivänä sekin on paljon vaadittu. On vaikea kuvitella, että isot opiskelijamassat ajaisivat vastaavaa muutosta enää samalla tarmolla 2020-luvulla.

Nordenstrengin mielestä se on surullista. Hänestä terveessä tilanteessa opiskelijapolitiikka olisi aktiivisempaa.

”Ei mitään sellaista kiilusilmäistä ja yksioikoista, joka ei kaipaa neuvotteluja vaan julistaa. Sellaista oli vähän ilmassa silloin pahimpaan aikaan”, hän sanoo.

”Vaan älyllistä keskustelua, missä argumentteja esitetään ja ollaan valmiita muuttamaan, jos niikseen tulee.”

[1] Väliverronen, Jari, Reeta Pöyhtäri ja Mikko Villi. 2023. Paljon vanhaa, jotain uutta ja jotain lainattua: Suomalaisjournalistien ammattikuva Worlds of Journalism Study -kyselyssä. Linkki.

[2] Mäenpää, Jenni. 2015. Tulevaisuuden toimittajat: opiskelijoille suunnatun surveyn tuloksia Suomesta. Tutkimusraportti. Linkki.