KUNNON TOIMITTAJAT

Onko tämä toimittajalle sopivaa? Tietokoneeni takakannen omenalogon peittona on tarra, joka varoittaa kaivosteollisuudesta. Joskus tietokone on mukanani juttukeikoilla ja kysyn itseltäni, onko se ihan asiallinen. 

Tämä on ääriesimerkki ja niin pieni asia, että nolottaa edes miettiä tällaista. Mietin silti: voinko allekirjoittaa adressin, pysäyttää metsäkoneen, marssia mielenosoituksessa. 

Tiedän, etten ole ajatuksineni yksin. Tuskin silti kaikki opiskelutoverini ovat yhtä neuroottisia kuin minä. 

Varmistuakseni asiasta kysyn kuitenkin asiaa kolmelta muulta nykyiseltä tai entiseltä Tampereen yliopiston journalistiikan opiskelijalta. 

Syksyllä 2023 Suomessa vallattiin kouluja, ensin Helsingissä ja sitten vaikka missä. Tampereen yliopistossa mekin vastustimme leikkauksia, maahanmuuton kiristystä ja ikävää meininkiä. 

Se tuntui ihan järkevältä ajankäytöltä opiskelijalle yliopistossa, jossa tarkoitus onkin katsoa maailmaa kriittisesti ja luoda uutta. 

Journalistiikan opiskelijoita mietitytti, olisiko valtaukseen osallistumisesta haittaa, muistelee kolmannen vuoden journalistiikan opiskelija Tilda Enne. 

– Siitä oli aika paljon näkemyksiä. Mutta kyllä se, paremman sanan puutteessa, ahdistus siitä, että se vaikuttaisi negatiivisesti uraan tai uskottavuuteen, oli selvästi mielessä. 

Enne osallistui. Jälkikäteen se kyllä “purikin perseeseen”, hän toteaa. 

Toukokuussa 2024 hän oli Aamulehden toimittajana raportoimassa opiskelijoiden Palestiina-mielenosoituksesta, jonka poliisi tuli hajottamaan. Tuttu naama käskettiin mielenosoittajien mukana pihalle, vaikka Enne oli tilanteessa toimittajana. 

Oma painajaisskenaarioni on tämä: joku penkoo minusta tietoja ja päättelee, että olen puolueellinen. Minua syytetään valetoimittajaksi, joka kaivaa maata kunnon journalismin alta. Pomoni ja kollegani liittyvät syyttäjien joukkoon. Riippumatta siitä, olenko tehnyt työni huonosti, asiat näyttävät pahalta.  

Enteelle ei käynyt näin. Hän kertoo toimituksen ja päätoimittajan tukeneen. Se oli iso helpotus, vaikka kollegoiden tuki ei täysin poistakaan huolta siitä, miten lukijat saattaisivat tulevissa tilanteissa suhtautua. 

Palautetta kun voi joka tapauksessa tulla melkein mistä vain. Kun Enne kirjoitti yläosattomista uimareista, sähköpostiin satoi huorittelua. 

Yliopiston tapaus muutti Enteen käsitystä siitä, millaista aktivismia hän voi tehdä ja mitä ei. 

Hänelle tuli selväksi, ettei voisi enää olla järjestämässä vastaavaa. 

Ei niinkään yleisön vuoksi vaan haastateltavien, joiden kohtaaminen eri rooleissa voi tuottaa hankaluuksia. Se hänen olisi pitänyt ymmärtää jo ennen juttukeikkaa, hän sanoo. 

Toisaalta Enne ajattelee hyötyvänsä taustastaan. Ennen toimittajaopintoja hän asui vuosia Britanniassa ja oli siellä monessa mukana. 

Esimerkiksi juttua siitä, miten lapset ajautuvat tekemään seksuaalisia tekoja korvausta vastaan, olisi tuskin syntynyt, ellei hän olisi vuosia sitten vastaillut järjestössä väkivallan uhreja auttavaan puhelimeen. Hänellä ei ehkä olisi ollut aiheen käsittelyyn kieltä ja herkkyyttä, eikä koko aihe olisi välttämättä tullut yksinkertaisesti mieleen. 

Huoli ”aktivistitoimittajista” on paikkasidonnainen, huomauttaa kuvajournalismin opiskelija Aada Petäjä. Esimerkiksi Venäjällä hyvät toimittajat kai ovat tavallaan aktivisteja, hän pohtii. 

Kolmannen vuoden opiskelija valitsee aktivismin, jos journalismin ja sen väliltä olisi pakko valita. Mieluiten hän ei tekisi niin, ja toistaiseksi se on tuntunut hänestä onnistuvan. 

Häntä kiinnostaisi tehdä journalismia, joka kytkee ympäristön ja ilmaston esimerkiksi talouteen, politiikkaan, ruoantuotantoon ja terveydenhuoltoon, niitä kun ei tosielämässäkään voi erottaa. 

Petäjä on toiminut ympäristö- ja ilmastoliikkeissä ja harjoittanut kansalaistottelemattomuuttakin. Päädymme puhumaan siitä, että mielenosoitukset ovat osa demokratiaa, eivät sitä vastaan. Silti Petäjäkin sanoo miettineensä, miten toiminta vaikuttaa työllistymismahdollisuuksiin. 

– Sanoisin ehkä, että jos se vaikuttaa, niin sitten se vaikuttaa. 

Petäjälle kriisien hillitseminen tuntuu tärkeimmältä, mitä näinä aikoina voi yrittää tehdä. 

– Yritän muistaa suhtautua tähän niin, että tuhoutuneella planeetalla kenelläkään ei ole töitä. 

Tämän jutun piti alkaa julistuksilla siitä, mitä olen tehnyt tai toivon tehneeni. En pääse alkua pidemmälle, sillä jään jatkuvasti miettimään: mitä se teille kuuluu? 

Jääviysasiat ovat asia erikseen, mutta näkemyksistään muuten vain kertovalla toimittajalla tuntuu olevan vain vähän voitettavaa. 

Ainakin toimittaja Sanna Ukkola oli viimeksi kesällä huolissaan siitä, että luottamus mediaan rapautuu, koska uusi toimittajapolvi haluaa ottaa kantaa ja ajaa ”punavihreitä” arvoja. 

Tätä enemmän mieleen on jäänyt kaikumaan Journalistiliiton väistyvän puheenjohtajan Hanne Ahon sanat haastattelussa:  

“Jos haluat vaikuttaa poliittisesti, silloin journalismi ei ole oikea tie. Tai sitten voi hakeutua esimerkiksi puoluelehteen töihin.” 

Myös Aho on jutussa huolissaan siitä, kestääkö yleisön luottamus. 

Sanoisin, että luottamusta journalismiin horjuttavat ihan muut tahot kuin objektiivisuuden luonnetta kriittisesti pohtivat journalistit. Ottaisin vakavasti ainakin populistiset poliitikot, jotka syyttävät uutisia valehtelusta sekä rahoituksen hupenemisen, joka kaventaa kenttää. 

Minusta journalismi kyllä epäonnistuu jatkuvasti, mutta eri tavalla kuin Ukkolan mielestä. 

Ammattikunta on meillä melko yhtenäinen. Objektiivisuuden ihanne jaetaan, vaikka sana onkin mennyt muodista: mieluummin tosin puhutaan ehkä rehellisyydestä, läpinäkyvyydestä tai totuuteen pyrkimisestä, joita pidän ehdottoman hyvinä periaatteina.ⁱ 

Vaarallinen ihanteesta tulee, jos siihen liitetään kuvitelma siitä, että olemme ulkopuolisia. Työtä ei tehdä tyhjiössä, vaan yhteiskunnassa on itsestäänselvyyksiä, jotka ohjaavat journalismiakin. 

Liikkeelle voidaan lähteä vaikka siitä, miten täällä eletään yhdessä. Vallan vahtikoiraa kiinnostaa, että ne, joilla on paljon valtaa, käyttävät sitä ”oikein”. Mutta kiinnostaako vahtikoiraa se, että valta ylipäätään jakautuu epätasaisesti?ⁱⁱ 

Kaikki tietävät, mitä ympäristökatastrofeista sanotaan: uutisissa kerrotaan, että kaiken on muututtava. Sitten taas jatketaan vanhaan tapaan, myös uutisissa. Aihe vaihtuu, eikä maailmanloppu liity mihinkään. 

En halua olla osa tällaista uutiskonetta. Viivyttelen maisteriksi valmistumista lukemalla kirjoja, joiden toivon kertovan minulle, mitä muuta journalismi voi olla, jos poliittisuus ymmärrettäisiin ihan eri tavalla.

Jos ei olisikaan itsestään selvää, että maailma koostuu yksilöistä ja vapaista markkinoista, ja jos siihen mahtuisi isompiakin kysymyksiä kuin se, tuleeko päästökauppaa vai hiilivero.ⁱⁱⁱ Sen sijaan ajateltaisiin, että maailma voisi aina olla ihan toisenlainenkin.^iv 

Valtavirrassa oleminen on normaalia, siitä poikkeamista joutuu aina perustelemaan. Sen tietää jo jokainen kasvissyöjä. 

Näkemyksiähän ne ovat siinä missä muutkin. Hiljaa oleva vain antaa äänensä nykymenolle. Juuri niin journalismi tekee silloin, kun se ympäristökriisienkin keskellä yrittää uppiniskaisesti pitää kiinni siitä, että on kyllä ihan neutraali. 

Väitän, että tästä kaikesta on pakko pystyä puhumaan. Muu olisi älyllisesti epärehellistä, siis tahallisen tyhmää. 

"Journalistien täytyy miettiä roolinsa uudestaan maailmassa, jossa ilmaston kuumeneminen muuttaa kaiken. 

Näin vapaa toimittaja Sandra Järvenpää kirjoitti vuonna 2022, kun hänen ja Aino Huotarin kokoama Journalismi 1,5 ° -raportti julkaistiin. 

Siinä suomalaisjournalistit kertovat näkemyksiään siitä, miten ilmastoaiheita käsitellään toimituksissa ja mitä ilmastonmuutos tarkoittaa journalismille. Työpari koosti raportin 140 ammattilaisen vastauksista ja useista tekijä- ja tutkijahaastatteluista, ja sen tavoitteena oli herätellä ammattikunnan sisäistä keskustelua. 

Itse Järvenpää toivoo, että tehtäisiin rohkeammin monenlaista journalismia. Sekä kantaaottavaa että kannanottoja välttelevää. Hän kertoo alkaneensa arvostamaan sitä perinteistä eli journalismin tiedonvälitysroolia viime vuosina yhä enemmän. 

Hän kertoo tulevansa vähän äkäiseksi ajatuksesta, ettei saisi ottaa vapaa-ajallakaan kantaa vaan olisi ikään kuin aina töissä. Työssä on pelisäännöt, joihin hän luottaa. Kaikki pitää tehdä läpinäkyvästi ja tarkasti. 

Järvenpää aloitti journalistiikan opinnot Tampereella vuonna 2015. Opiskeluvuosina ja niiden jälkeen hän on kysynyt toistuvasti, mitä haluaa tehdä. 

Tukea ihmisarvoista elämää ja planeettaa, esimerkiksi. Tuoda ihmisiä yhteen, lisätä ymmärrystä maailmasta. 

Hän työskentelee mieluiten itsenäisesti. Tällä hetkellä kiinnostavat esseet ja pidemmät jutut, joissa on tilaa omaäänisyydelle ja leikittelylle. 

– Minulle kyse on siitä, millainen ihminen olen ja millainen työ tekee minut onnelliseksi – millainen maailmassa oleminen sopii minulle. 

Niin sanotusti yhteiskunnallisista aiheista hän kirjoittaa siksi pääsääntöisesti mielipiteellisesti.  

– Työnsarkaa kyllä on. Minulla on edelleen tosi paljon mahdollisuuksia sen suhteen, millaista journalismia voin tehdä, vaikka olenkin profiloitunut tiettyjä asioita puolustavaksi. 

Sitäkin tarvitaan, hän ajattelee. Esimerkkinä: Suomessa ei ole kovin montaa myyntimenestyksiä kirjoittaneen Naomi Kleinin kaltaista ihmistä, joka nimittäisi itseään toimittajaksi ja yhteiskunnalliseksi kommentaattoriksi. 

Järvenpään mielestä onkin hyvä, että vaikka Ylen kirjeenvaihtajalla on, no, kirjeenvaihtajamainen profiili. Kuitenkin on tilaa myös muille, kuten vaikkapa toimittaja-ohjaaja Susanna Kuparisen kolumneille ja poliittisille näytelmille. 

Ehkä oma paikka ei olekaan uutistyössä vaan pakinoitsijana? 

Olisi Järvenpään mukaan arvokasta, jos jokainen hakeutuisi tekemään journalismia omalla tavallaan. Siten journalismin rajoja piirrettäisiin uudelleen ja selvennettäisiin, hän hahmottelee. 

– Tuntuu, että olemme aika arkoja olemaan maailmassa omilla tavoillamme. 

Lohdutan nykyisin ensimmäisen vuoden opiskelijoita sanomalla, että pelkäätte turhaan. Ihmisiä niissä toimituksissa on töissä, on siellä tilaa sinulle ja minullekin. Kerron olevani vähemmän varovainen: avaan suuni kokouksissa, kun tärkeät jutut jäävät taas kerran tekemättä, sillä ”ne eivät kiinnosta”. 

Tiedän, että se on vain osatotuus. Välttelen lähes kaikkea politiikalta haisevaa, sillä en jaksaisi brändätä itseäni tai metsästää mahdollisuuksia. En luota, että maksaisin esseillä vuokrani. 

Vapaana toimittajana olen pitkälti työtön, ja sellaisena tosiaan olen arka. 

Pelkään, että pelkoni johtaa hampaattomaan, tylsään journalismiin. Silloin olen vielä huono työssäni, jota kuitenkin eniten haluaisin tehdä – ja nimenomaan hyvin. 

Kaikista eniten pelkään sitä, että pelokkaita on paljon muitakin. Silloin sillä on ihan oikeaa vaikutusta. 

Minä ja haastattelemani opiskelijat emme ole samanmielisiä kaikesta, mutta haastatteluissa huomaan, että jotkin asiat yhdistävät meitä. 

Ensinnäkin sanomme, tavalla tai toisella, että haluamme tehdä merkittävää työtä. Miksi kukaan nyt tekisi mitään, ellei parantaakseen maailmaa? 

Journalismin pitäisi meistä pyrkiä samaan. Se ei tarkoittaisi journalismista luopumista vaan päinvastoin sen vakavasti ottamista. 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, visuaalisen journalismin opiskelija ja hitaasti etenevää gradua vaille valmis maisteri.

[i] Ks. esim. Mäenpää, Jenni. 2016. Todeksi tehty valokuva: Objektiivisuuden rakentuminen uutiskuvajournalismissa. Väitöskirja; Pöyhtäri, Reeta, Jari Väliverronen ja Laura Ahva. 2016. Suomalaisen journalistin itseymmärrys muutosten keskellä. Media & Viestintä 39:1, 1–23.

[ii] Kysymys lainattu teoksesta Luokkavallan vahtikoira (2016), jossa aihetta käsitellään syvemmin. Kirjoittaneet Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru.

[iii] Kenis, A., & Lievens, M. 2014. Searching for “the political” in environmental politics. Environmental Politics, 23 (4), 531–548. https://doi.org/10.1080/09644016.2013.870067

[iv] Poliittisen käsitteestä on kirjoittanut kuuluisasti esimerkiksi belgialainen teoreetikko Chantal Mouffe, jonka ajatteluun en tässä tekstissä syvenny tätä tarkemmin.