Tutkimusmatka talveen

Kolea tuuli puhkuu sankkaa pyryä päin kasvoja. Jos haluaa nähdä talven, täytyy siristää silmiään.

Täällä ei ole enää ketään. Oli, mutta siitä ajatuksesta on nyt luovuttava.

Mitähän mieltä linnut ovat talvesta? Yrittävätkö ne väistää, jos sataa räntää?

Käykö, että talvea menisikin tarkastelemaan sisältä? Täällä ulkona täytyy käpertyä kerrosten alle. Maailmakin tarkastelee nietosten alta.

Mikään ei ole liikkeessä. Elämä tuntuu staattiselta. Vaikka jotkut on luotu kulkemaan.

Talven taakka on taittanut tolpatkin nurin. Maalina on selvitä kesään.

Kas, siinä on lumiukko. Tervehdys. Eikö se vastaa? Se on siis ihan niin kuin muutkin.

Pienimmät veneet tai suurimmatkaan alukset eivät nyt seilaa, vaikka meren saisi niin monista talven lannistamien kyynelistä.

Mutta tarpoa pitää, usein yksin, vaikka talvinen taival on pitkä.

Suomessa on neljä toisistaan selvästi erottuvaa vuodenaikaa, mutta talvi voi onnistuessaan olla niistä voimakkain.

Sen voi huomata, kun istuu pitkällä bussimatkalla. Lumenvalkoisissa kuulokkeissa soi albumi Winter’s Gate. Insomniumin tuotantoa, suomalaista melodista death metallia. Koko synkän levyn ehtii pyöräyttää kerran jos toisenkin ennen kuin saavutaan kevääseen.

Talvi voi eristää kansaa kerrostaloasuntoihinsa ja vaivuttaa iloisenkin ihmismielen. Se voi pysäyttää veneet ja linja-autot. Mutta tämä bussi kulkee. Keski-ikäinen mies kuljettajana. Hän ohjaa kulkuvälinettä tarkkuudella ja pyrkii välttämään kaistojen välissä olevaa sohjoa.

Tarkkailet kuskin toimintaa ikkunapaikalla kahdeksannella penkkirivillä, kyydissä on vain neljä matkustajaa. Vasemmalla edessä nuori äiti kanssaan pieni, pinkkeihin haalareihin ja kauluripipoon puettu tytär. Oikealla viistossa istuimen takana olevaa esitettä hypistelevä silmälasipäinen vanhempi herrasmies.

Ja sinä, joka tuijotat tiuhaan ohi vilistävää lumista pientaretta. Lumi on kalsean näköistä. Värjäytynyt tien vieressä osin mustaksi. Tässä sitä odotellaan matkan määränpäätä. “Perillä” on synonyymi sanaparille “ei lähelläkään”.

Talvi tuntuu henkisesti ja fyysisesti, mielessä ja iholla. Päätä kivistävänä stressinä ja märkinä kantapäinä. Tätä on talvi parhaimmillaan tai pahimmillaan, näkökulmasta riippuen. Bussissa saa sentään hengähtää ja kuivatella sukkiaan.

On lohdutonta, mutta kierolla tavalla kaunista välietapilla ikkunan läpi, kun ulkona katulampun rätisee. Tuuli piiskaa taivaalta tulevaa välimuotoa jonkun poloisen kasvoille. Se välimuoto yrittää vielä ilmassa olla lunta, mutta muuttuu maahan osuessaan vedeksi.

Kevät on yhtä kaukana kuin tämän matkan määränpää. Aamulla heräät pimeään, illalla menet pimeässä nukkumaan. Aurinko ei ole paistanut ainakaan viikkoon.

Shadows of the Dying Sun, Insomniumin albumi sekin, kelpaa myös tunnelmaan. Siinä ei liikaa riemuita. Talvi on täällä vielä hyvän tovin.