Suruun sidotut

Suomi on nuorten huumekuolemien kärkimaa. Huumeita käytetään enemmän kuin koskaan. Viisi äitiä kertoo lapsistaan, jotka kuolivat ennen kuin apu ehti perille. Suru jäi pysyvästi osaksi elämää.

Kuvat ja teksti: Mia Jussinniemi

Päihdepalveluihin ei saanut aikaa, koska ne olivat ruuhkautuneet. Kun aika vihdoin järjestyi, poikani oli jo kuollut. Hänen puhelimeensa tuli viesti, jossa päihdetyöntekijä ihmetteli, miksei poika ollut tullut varatulle ajalle.

Vastasin viestillä.

"Poika on kuollut. Terveisin: äiti"

Poikani kuoleman jälkeen tuntui, että sisälläni olisi puunrunko. Olin sisältä kuollut. Nyt on kulunut 21 vuotta. Ajan ja unohduksen kautta puu on sulanut vähän pois. Suru on tehnyt minusta kovemman.

Poikani on edelleen vahvasti läsnä elämässäni. Kuolema on vain ohut verho välissämme.

Tyttärelleni ei myönnetty riittävää päihdekuntoutusta taloudellisista syistä. Kun hän kuoli sitten huumeisiin, hänen lapsensa sijoitettiin minulle. Lapsenlapsi ja minä olemme joutuneet kuluttamaan yhteiskunnan resursseja terapioina ja muina palveluina niin laajasti, että niillä olisi maksanut tyttäreni kuntoutuksen tähän mennessä kymmeniä kertoja.

En pysty kuvailemaan, miltä oman lapsen kuolema tuntuu. Välillä luulen edelleen näkeväni hänet kaupungilla ennen kuin muistan, että hän on kuollut. Usein olen jo puhelin kädessä soittamassa hänelle, kun tapahtuu jotain sellaista, mistä haluaisin kertoa. Aikaa on kulunut yli kolme vuotta.

Kuvasarja on tehty Visuaalisen journalismin ja visuaalisen tutkimuksen maisteriohjelman journalistinen kuvaprojekti -kurssilla keväällä 2025. Kuvasarjojen tekemistä ohjasi vieraileva opettaja, valokuvaaja Akseli Valmunen. Kurssin vastuuopettajana toimi yliopisto-opettaja Elias Lahtinen.