”Sanotaan, että aloitat nollasta – todellisuudessa aloitat nollan alapuolelta”

Kuusivuotias Spartak Kolcheva leikkii Ukraina-talossa Tampereella.

Tullikamarin ja rautatieaseman välissä sijaitsevaan punatiiliseen rakennukseen mahtuu useita kohtaamispaikkoja: baareja, ravintoloita ja hotelli.

Rakennuksen päädyssä sijaitsevaa liiketilaa tuskin huomaisi, mikäli ikkunoita ei koristaisi sinikeltainen teksti.

Vasta kolme vuotta sitten tuskin kukaan olisi voinut kuvitella, että Tampereelle tarvittaisiin kohtaamispaikka Venäjän hyökkäyssotaa pakeneville ukrainalaisille. Nyt Ukraina-talo seisoo kaupungin ytimessä tarjoamassa lohtua, tukea ja seuraa sitä tarvitseville.

Artikkelin lopusta löytyvältä 360-videolta voit tutkia, miltä Ukraina-talossa näyttää.

Yksi talon vapaaehtoistyöntekijöistä, managerina toimiva Kristina Lieskakova esittelee vanhassa ravintolassa toimivaa tilaa ylpeänä.

– Talon johtaja Marina Govorukhan ideana oli tehdä jotain, joka olisi kuin koti. Ja se on, se on kuin koti.

Kuusivuotias Spartak Kolcheva leikkii Ukraina-talossa Tampereella.

Talosta löytyy keittiö, lasten leikkihuone, reilusti istumatilaa ja luokkahuone, jossa pidetään niin esikoulua, lasten shakkikerhoa kuin suomen kielen kurssejakin. Talon ylpeys on täynnä ukrainankielisiä lastenkirjoja oleva pieni kirjasto, jonka toivotaan auttavan lapsia sekä koti-ikävässä että äidinkielen ylläpitämisessä.

Talossa on juhlittu Suomen ja Ukrainan itsenäisyyspäiviä, pääsiäistä ja ukrainalaisia juhlapyhiä. Tukea saa tarvittaessa työnhakuun, kielen opiskeluun tai paperitöiden täyttämiseen.

Ukrainaan kerätään jatkuvasti humanitääristä apua, kuten makuupusseja, varavirtalähteitä, hygieniatuotteita ja vaippoja. Vierailumme aikana suomalaisnainen piipahtaa talolla jättämässä kolme muovikassillista villasukkia seuraavaa lähetystä varten.

Talon henkilökunta suunnittelemassa tulevia tapahtumia keittiön puolella. Tiskillä on vierailijoille tarjolla mm. kahvia ja useimmiten myös ruisleipäpusseja.

Venäjän hyökkäyksen jälkeen Suomesta on hakenut tilapäistä suojelua yli 65 000 ukrainalaista.

Kristina itse pakeni sotaa silloin neljävuotiaan Jasmiina-tyttärensä kanssa kotikaupungistaan Kiovasta ja saapui Suomeen vain pari viikkoa hyökkäyksen jälkeen. Aviomies jäi asumaan perheen yhteiseen kotiin ja on tarvittaessa valmis lähtemään rintamalle.

Suomi ei valikoitunut perheen turvapaikaksi sattumalta: Kristinan äiti on asunut Suomessa jo 17 vuotta suomalaisen miehensä kanssa.

– Tietysti se on tosi tärkeää, että äiti on lähellä ja isäpuoli on lähellä. Mutta perusasia [on], että tämä maa, no, minusta se on lahja minulle, Kristina sanoo.

– Minä olen turvassa. Ja minun tyttöni on turvassa. Se on tärkein asia.

Kristina istumassa Ukraina-talon luokkahuoneessa. Puhuttaessa suomalaisista Kristinaa naurattaa: -“Minä muistan, kun olin minun ensimmäisellä kurssillani ja kuulin yhden fraasin: ‘Suomalaiset ovat rauhallisia.’ Mutta ei. Minusta suomalaiset ovat todella ystävällisiä. He haluavat auttaa. Ja tietysti sen minä huomasin, kun sota alkoi. Tällä hetkellä minulla on tosi paljon suomalaisia kavereita ja suomalaisia vapaaehtoisia, joiden kanssa minä olen aina yhteydessä. He ovat ihania. Ja he eivät ole rauhallisia!”

Kristina kertoo erittäin sujuvalla suomella opiskelleensa kieltä jo jonkin verran 12 vuotta sitten, mutta muutettuaan Kangasalle hän tiesi, että kielikursseja tulisi jatkaa heti. Ukrainan ja englannin opettajana hän pitää itseään perfektionistina ja korjaa ajoittaiset väärin valitut sijamuodot nopeasti itse.

Muista Suomessa tärkeinä pitämistään asioista Kristina mainitsee luonnon, ilman, ihmiset, veden… ja jänikset.

– Se tuntuu, että minä olen turvallisessa paikassa taas. Koska hei, tässä on eläin! hän naurahtaa.

Kristina istumassa Ukraina-talon luokkahuoneessa. Puhuttaessa suomalaisista Kristinaa naurattaa: -“Minä muistan, kun olin minun ensimmäisellä kurssillani ja kuulin yhden fraasin: ‘Suomalaiset ovat rauhallisia.’ Mutta ei. Minusta suomalaiset ovat todella ystävällisiä. He haluavat auttaa. Ja tietysti sen minä huomasin, kun sota alkoi. Tällä hetkellä minulla on tosi paljon suomalaisia kavereita ja suomalaisia vapaaehtoisia, joiden kanssa minä olen aina yhteydessä. He ovat ihania. Ja he eivät ole rauhallisia!”

Ukrainatalolla on myös oma kirjasto, josta löytyy niin suomen- kuin ukrainankielistäkin kirjallisuutta.

Eteisaulan palvelutiskiä koristavat talolla tehdyt käsityöt, taideteokset, sekä Suomen ja Ukrainan liput.

Kaaoksesta pieniin ihmeisiin

Tavallisena arkipäivänä talolla on kourallinen ihmisiä: sekä ukrainalaisia että suomalaisia vapaaehtoisia ja niitä, jotka tulevat talolle hakemaan tukea, seuraa tai ystävyyttä.

Yksi heistä on Harkovasta Suomeen paennut Natasha, ”Nata” Kolcheva kuusivuotiaan Spartak-poikansa kanssa.

– Kukaan ei suunnittele päätyvänsä turvapaikanhakijaksi. Jos olisit kertonut minulle vuonna 2021, että sota syttyy ja tulen asumaan Suomessa, olisin nauranut ja sanonut, ettei se ole mahdollista, Natasha kertoo englanniksi.

– Ihmiset sanovat, että aloitat nollasta. Se ei ole totta. Oikeasti aloitat paljon nollan alapuolelta.

Natasha Kolcheva kertoo hymyillen ja silmät loistaen kokemuksistaan Suomesta ja Spartakin valtavasta kehityksestä.

Kotoa oli pitänyt poistua niin nopeasti, ettei aikaa pakkaamiseen tai ajattelemiseen ollut. Nata kertoo, että hänen aikaisemmin varmuuden vuoksi pakkaamansa ’hätätilannelaukku’, joka sisälsi perheen passit, tutkintotodistukset ja lääkkeitä, unohtui kotiin hädän keskellä.

Sen sijaan hän nappasi keittiön pöytäliinan ja sen päällä olevat tavarat mukaansa. Myöhemmin liinan sisältä löytyi muun muassa jogurttia.

Juuri ennen kotoa poistumista Nata kaatoi perheen lemmikkikalojen akvaarioon kaikki jäljellä olevat ruoat. Kotioven edessä seistessään hän mietti, tulisiko enää koskaan palaamaan kotiin. Hän ei ollut varma, tulisiko ovea lukita tai avaimia ottaa mukaan.

Saavuttuaan haastattelupäivänä Ukraina-taloon Spartak juoksee leikkimään Petri-vapaaehtoisen yhdeksän viikkoa vanhan Nalli-koiranpennun kanssa. Hän hymyilee kameralle, kokkaa leikkinurkkauksen keittiössä ruokaa suomalaisille vapaaehtoisille ja puhuu.

Ukrainassa hän tuskin olisi tehnyt näistä asioista mitään.

Spartak viilettää ja yksi talon vapaaehtoisista, Petri Uusi-Mäkelä, koittaa pysyä nuoren pojan vauhdissa.

Nata kertoo, että Spartakilla todettiin kotimaassa vahva autismikirjon häiriö, minkä seurauksena hän ei katsonut ihmisiä silmiin, reagoinut heihin tai puhunut juuri lainkaan.

Osittain Spartakin diagnoosin takia perheen isä Arsini pääsi poikansa ja vaimonsa mukaan Suomeen. Natan mukaan aviomies ei olisi saanut miehenä poistua maasta sotatilan vuoksi, mutta pojan vaikean diagnoosin takia perhe sai luvan poistua maasta yhdessä lukuisien lääkärintarkastusten jälkeen.

Natasha Kolcheva kertoo hymyillen ja silmät loistaen kokemuksistaan Suomesta ja Spartakin valtavasta kehityksestä.

Spartak viilettää ja yksi talon vapaaehtoisista, Petri Uusi-Mäkelä, koittaa pysyä nuoren pojan vauhdissa.

Spartak ja Natasha valmistamassa lego-ateriaa Ukraina-talon leikkihuoneessa. Spartakin hymy ei hyydy edes leikkien siivouspuuhissa.

Spartak ja Nalli tekemässä sitä mitä lasten kuuluukin, eli leikkimässä. Taustalla Tetiana Govorukha ehostaa lasivitriiniä, johon on koottu talolla tehtyjä aarteita.

Jyväskylän ja Viitasaaren kautta Tampereelle päätynyt perhe ei olisi osannut kuvitella, miten Spartakin kehitys jatkuisi Suomessa. Poika pääsi lääkärikäyntien jälkeen Tampereella erityiseen ryhmään, jossa oli muitakin lapsia, jotka eivät puhu.

Pieni Nalli-pentu saa Spartakin hymyilemään. Ja aikuiset myös.

– Ukrainassa on tapana erottaa autismin kirjolla olevat lapset muista lapsista. Täällä hän sai olla muiden lasten kanssa, Nata kertoo.

– Hän alkoi toistaa muiden puhetta ja tehdä paljon muita upeita asioita, Nata sanoo onnellisena. Nykyisin Spartak katsoo silmiin, leikkii eläinten kanssa, valmistaa pizzaa äitinsä kanssa ja puhuu. Ero entiseen on kuin yö ja päivä.

– Sen takia arvostamme niin paljon suomalaista systeemiä ja kaikkea, mitä Suomessa tapahtuu, Nata toteaa.

– Minun perheelleni Spartakin kehitys on suuri ihme.

Pieni Nalli-pentu saa Spartakin hymyilemään. Ja aikuiset myös.

järjestelemässä luokkahuonetta seuraavaa oppituntia varten.

Lasten tekemiä piirrustuksia luokkahuoneen seinällä.

Luokkahuone toimii paitsi opetus-, myös kerhotilana. Shakkikerho on juuri päättynyt ja nyt Natalia Chabanova valmistelee huonetta pienempien oppihetkeä varten.

Sisäministeriön tuoreen selvityksen mukaan yli 90 prosenttia ukrainalaisista on tyytyväisiä elämäänsä Suomessa. Vaikka yleistunnelma Ukraina-talolla kuvastaa samaa linjaa, nousee keskusteluissa esiin myös paljon huolta.

Työnhaku on hankalaa ilman vahvaa suomen kielen taitoa ja samalla byrokratia sekä paperityöt aiheuttavat monimutkaisuudellaan hämmennystä, turhautumista ja epäuskoa. Ystävystyminen suomalaisten kanssa tuntuu monille haastavalta, mikä entisestään vaikeuttaa kielen oppimista. Luonnollisesti monilla on perhettä tai ystäviä Ukrainassa, ja huoli heistä sekä kotimaan tulevaisuudesta on jatkuvasti mielessä.

Siitä huolimatta monet ovat jo tehneet päätöksensä tulevaisuutensa suhteen. Kristina ei halua palata takaisin Ukrainaan edes sitten, kun sota loppuu.

– Se on vaikeaa, mutta ymmärrän, että meidän tulevaisuutemme on täällä, hän sanoo.

Spartak hymyilee leveästi turvallisen nallen sylissä uudessa kotikaupungissaan Tampereella.

Kristina ei ole ainoa: 51 prosenttia ukrainalaisista haluaa turvallisuustilanteen vakauduttua asettua Suomeen pysyvästi. Vain 12 prosenttia kertoi aikovansa palata Ukrainaan.

Kristina toteaa, että monilla ukrainalaisilla ei ole kotimaassaan jäljellä enää yhtään mitään.

Tampereen seudun ammattiopistossa ammatillisena ohjaajana työskentelevä Kristina kertoo tietävänsä, että Suomesta käsin hän pystyy tälläkin hetkellä auttamaan ukrainalaisia enemmän.

– Se tuntuu kamalalta, mutta jos minä olen kotimaassa, minä en voi tehdä mitään. Täällä minä voin tehdä vapaaehtoisena tai opettajana paljon, hän sanoo.

– Tällä hetkellä minulla on elämä. Elämä turvassa.

Ukraina-talon vapaaehtoiset jatkavat työtään. Kesälle on jo suunnitteilla elokuvanäytäntöjä sekä jatkoa kieli- ja esikoulukursseille.

– Tämä paikka on erittäin tärkeä. Se on Ukraina-talo, mutta se on myös ystävyys. Suomen ja Ukrainan ystävyys, Kristina kuvailee.

– Se on minun sieluni.

Katso alla olevalta 360-videolta, miltä Tampereen Ukraina-talossa näyttää. Kuuntele, mitä Kristina Lieskakova ja Natasha Kolcheva kertovat elämästään Suomessa.