Pääsenkö kylään?

Vieraanvaraisuus pistettiin koetukselle, kun kysyimme pääsyä tuntemattomien koteihin.

Noora Ilmonen, teksti
Selma Rita, kuvat
Julkaistu 8.10.2025

Aamulla herätessäni katson omaa kotiani, joka rönsyilee tavaroita ja tiskit tuijottavat yksiön vastakkaiselta seinältä minua sänkyyni. Päästäisinkö tutun luokseni, kun koti huutaa siivousta? En. Päästäisinkö jonkun vieraan ihmisen kylään, jos pyyntö kävelisi yllättäen kadulla vastaan nyt? En ikimaailmassa. En todennäköisesti, vaikka koti olisi puhtaana. 

Asetelma on niin absurdi, että sitä on testattava. Päätän kokeilla jotain, mikä ei tunnu luontevalta: puhua tuntemattomille kadulla ja kutsua itseni heille kylään.  

Kun lähdemme matkaan, emme ehdi pitkälle, kun pysäytämme jo ensimmäiset vastaantulijat. Ilma ei ainakaan ole tänään puolellamme. Onneksi on edes kiireetön sunnuntaipäivä. 

Jenni ja Matias Jokinen vaikuttavat hieman hämmästyneiltä, mutta vastaavat välittömästi myöntävästi. He asuvat aivan lähellä ja ovat juuri lähteneet kissanhakureissulle.   

– Jos odotatte noin viisi minuuttia, niin palaamme kohta Nanon kanssa tähän. 

Nousemme pariskunnan asuntoon ja meille tarjotaan pastellisista muumimukeista kahvit. Nano varastaa veikeällä katseellaan ja kauneuspilkullaan huomiota, ja saamme jättää terveiset vieraskirjan sivuille.   

Jennin murre paljastaa hänen olevan kotoisin jostain kauempaa. Nimittäin Kokkolan vierestä maatilalta, ja siksi kahviin lisätään Valion maitoa eikä kaurajuomaa.  

– Nuorena oli päästävä pieneltä paikkakunnalta kiireellä kauas, ja nyt vanhetessa tulee kaipuu omaan rauhaan. 

Tampereella Jenni kuitenkin edelleen viihtyy hyvin, Helsinki ei houkuta. Sinne on mentävä pakon edessä, lähinnä töiden vuoksi kerran viikossa.  

Jenni kertoo huvittuneena juuri purkaneensa turhautumistaan kyseiseen kotiin, ja uutta on jo ehditty katsoa. Pääsemme silti visiitille, ja se ilahduttaa kovasti. Heillä on lämpöinen ja huumorintäyteinen koti, joka toivottaa tervetulleeksi. 

Kysymys kyläilystä tuli puskista parille, mutta lähestyimme kuulemma ystävällisellä tavalla. 

 – Huppu päässä ja epäilyttävällä käytöksellä ovet tuskin olisivat auenneet, naurahtaa Matias lähdön hetkellä. 

Ulkona ihmetyttää juuri tapahtunut. Eikö tämän pitänyt olla mahdotonta? Jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen olemme vierailleet meille entuudestaan tuntemattoman pariskunnan kotona ja rupatelleet mukavia kahvittelun lomassa. 

On puhuttu kotipaikoista, työllistymisestä, lemmikkien kouluttamisesta sekä pikkuisista lintufiguureista. Kissa on saanut herkkuja, me lämpimän vastaanoton.  

Sade tihenee ja ihmiset tuntuvat kaikonneen. Ehkä nyt saamme todistaa, ettei tehtävä ole lainkaan niin helppo. Sattui vain hyvää tuuria ensimmäisellä kerralla. 

Vastaan tulee lähinnä juoksulenkkeilijöitä. Yhdeltä kävelijältä saamme vastauksen, ettei ole hyvä hetki. Täysin ymmärrettävää. Jatkamme kävelyä hyvän tovin kierrellen, ja varpaat ovat jo kastuneet. 

Puistosta löydämme puolivuotiasta akitapentuaan ulkoiluttavan Mari Mesirannan. Yllätykseksemme myös hän suostuu päästämään meidät kotiinsa. 

Hetken kuluttua kannamme perheen tilaamat pitsat portilta sisälle ja istun kotoisan olohuoneen sohvalla. Perhe asuu kolmessa kerroksessa omakotitalossa, johon on muutettu kaksi päivää ennen kuin teini-ikäinen lapsi aikoinaan syntyi. Talo on Marin miehen Jani Mesirannan äidinäidin vanha, josta on remontoitu sittemmin omannäköinen. 

Koti on mieluisalla alueella keskustan, mutta toisaalta luonnon äärellä. Myös Mari kuvailee Tampereen olevan kaupunkina juuri sopiva paikka asua. Hetken jutustelun jälkeen on noustava, ettei pitsa pääse täysin jäähtymään. Oli ollut puhe noin vartista.  

Miksi sitten pääsimme kylään? Marinkin mielestä vaikutimme ystävällisiltä sekä vakuuttavilta, ja siksi oli helppo suostua. 

– Ymmärrän hyvin, että on kaikenlaisia kouluprojekteja. 

Ehkä statuksemme on siis vaikuttanut onnistumisprosenttiin merkittävästi. Oli se sitten syynä tai ei, Marin ja Janin koti jää nyt taakse, ja suuntaamme omia kotejamme kohti. Päivän kohtaamiset ilahduttavat ja ihmetyttävät.  

Ihmiset ovat olleet alttiita auttamaan, eivätkä tosiaankaan tyrmää erikoista toivettani. On ihanaa huomata, miten pienet, ihan vain arkiset keskustelut ja hetket antavat näin paljon. Sunnuntai-iltapäivä on vietetty uusien ihmisten hyvässä seurassa. 

Noora Ilmonen, teksti
Selma Rita, kuvat
Anni Ågren, ulkoasu

Moreenimedia on Tampereen yliopiston journalistiikan, kuvajournalismin ja visuaalisen journalismin opiskelijoiden julkaisu.