Isän jalanjäljissä jahdissa

Metsästys on jokasyksyinen harrastus perheessäni. Lapsena kuulin kuitenkin vain tarinoita hirvimetsältä. Nyt halusin lähteä isäni mukaan selvittämään, mitä metsästyspäivän aikana tapahtuu.

Herään lapsuudenkodissani Hämeenkyrössä kuudelta lauantaiaamuna. Nousen sängystä nopeasti, sillä tiedän, että lähtö tapahtuu ilman vitkuttelua. Olen varmaan viimeksi armeijassa herännyt näin aikaisin. Vedän merinokerraston päälle ja siirryn alakertaan syömään aamupalaa. Isä on jo ehtinyt syödä aamupalan, ja hän on koirien kanssa ulkona.

Lapan puuroa suuhun, mutta se ei meinaa maistua näin aikaisin aamulla. Laitan päälle ison nokareen hilloa, jotta se menisi helpommin alas. Tiedän, että pitää syödä, koska tulemme viettämään koko päivän ulkona.

Isä tulee koirien kanssa sisälle ja hän istuu vielä alas juomaan kupin kahvia. Yritän haistella tilannetta ja selvittää, olemmeko jo lähtökuopissa. Puen äidin vihreän metsästyspuvun ja jalkaan järeät kumisaappaat. Olen valmiina lähtöön, ja juuri niillä hetkillä isä toteaakin, että nyt lähdetään.

Astun ovesta ulos ja pakkanen tuntuu heti poskissa. Auton mittari näyttää -8 astetta. Kylmin aamu tänä syksynä.

– Missä oranssi pipo on, isä kysyy.

– Mukana tuolla pussissa, vastaan. Turvallisuussyistä metsästysvaatteiden näkyvästä pinnasta kaksi kolmasosaa tulee olla oranssia huomioväriä.

Lähtiessämme kotoa kello on noin vartin yli seitsemän ja ulkona on vielä hyvin pimeää. Istun pelkääjän paikalla ja katselen ikkunasta ulos. Olemme matkalla metsästysseuran hirvimajalle, mutta sitä ennen käymme katsomassa, onko isän riistakameraan tallentunut kuvia.

Käännymme isolta tieltä pienemmälle ja kohta olemmekin hiekkatiellä. Pellot ovat pakkashuurteesta valkoisena.

– Näkyykö peuroja, isä kysyy.

– Ei näy, vastaan tihrustaessani lasin läpi hämärille pelloille.

Pysähdymme metsän laitaan ja nousemme autosta. Isä lähtee kävelemään metsään ja seuraan perässä. Hetken matkaa rämmittyämme saavumme riistakameran luokse. Riistakameroita käytetään riistan tarkkailuun eläinten ruokinta- ja kulkupaikoilla.

Isän riistakamera on asetettu puuhun kuvaamaan hirville tarkoitettua nuolukiveä. Nuolukivet ovat keino vähentää eläinten hakeutumista tienvarsille nuolemaan tiesuolaa. Niillä voidaan myös ohjata riistaeläimiä pois syömästä taimikoita. Ilman metsästystä metsänkasvatus olisi maassamme haasteellista, paikoin jopa mahdotonta.

Katsastettuamme riistakameran lähdemme takaisin autolle. Kamerassa ei tällä kertaa näkynyt mitään. Huomaan, että aurinko on noussut. Kello on melkein kahdeksan ja meillä alkaa olemaan hoppu, sillä metsästyksenjohtajan käskynjako alkaa kahdeksalta hirvimajalla.

Saavumme majalle juuri ajallaan. Astumme ovesta sisään, ja tupa on täynnä oransseihin vaatteisiin sonnustautuneita miehiä. Ympärillä kuuluu puheensorinaa ja naurun röhähdyksiä. Hirvenmetsästyksellä on maaseudulla merkittävä yhteisöllinen vaikutus. Seinillä näkyy eläinten taljoja ja takassa rätisee tuli.

Puheensorina hiljenee ja metsästyksenjohtaja kertoo, kaadetaanko tänään uroksia, naaraita vai vasoja. Metsästyskaudelle on asetettu pyyntiluvat, joilla metsästys pidetään kestävänä. Johtaja jakaa miehille passipaikat eli sijainnit, missä ollaan odottamassa hirviä.

Yhdeksän maissa lähdemme autolla kohti ensimmäistä passia. Auto pysäytetään tienpäähän metsään, ja isä heittää olalle jakkararepun ja hirvikiväärin.

Hetken matkaa käveltyämme isä asettaa repun maahan ja istahtaa alas. Emme tajunneet ottaa minulle istuinalusta, joten asettelen havuja mättään päälle eristämään kylmyyttä. Metsässä on hiljaista. Ainoastaan korppi ääntelee muutamaan otteeseen ja tikka naputtaa jossain korkealla.

Seurantasovelluksesta näkee muiden metsästäjien passipaikat ja koirat. Metsästys on yhteispeliä.

Hirviä ei näy. Isän radiopuhelimen korvanappiin tulee yhdentoista maissa tieto, että puretaan. Purkamisella tarkoitetaan passipaikan vaihdosta, jolloin on turvallista liikkua.

– Ase pitää aina tyhjätä ennen kuin lähtee liikkeelle, isä kertoo tyhjentäessään lipasta.

Suuntaamme takaisin majalle ja syömme illalla valmiiksi tehdyt eväsleivät.

Saavumme uudelle passipaikalle, ja keskipäivän aurinko on alkanut lämmittämään.

– Näiltä paikkeilta on joka vuosi kaadettu. Ihme, jos ei tällä kertaa tule, isä kertoo.

– Miksi metsästät, kysyn.

– Tämä on jännittävää luonnossa liikkumista. 15-vuotiaasta asti olen tätä harrastanut.

Yhtäkkiä huomaan takanamme liikettä ja sydämeni rupeaa pamppailemaan jännityksestä. Kopautan isää olkapäälle ja kuiskaan, että hirviä. Hirvet ehtivät kuitenkin juosta karkuun.

– Varmaan haistoivat meidät, isä toteaa.

Nyt ymmärrän, mitä metsästyksen koukuttavalla jännityksellä tarkoitetaan.

Hetken päästä korvanappiin tulee tieto, että puretaan. Naapuripassissa oltiin saatu vasa kaadettua ja lähdemme auttamaan sen kanssa.

Vasa viedään majalle, jossa se nyljetään.

– Nyt oli tapahtumarikas päivä. Paljon näkyi eläimiä ja vasoja oli aivan mahdottomasti liikkeellä, isä kertoo.

Pohdin, että aika paljon tässä silti kuitenkin vain istuskeltiin ja odoteltiin.

Kaiken kaikkiaan tänään saatiin kaadettua kolme vasaa. Majalle päästyämme yksi vasa oli nyljetty. Kaatoryyppypullo on jo kiertämässä. Tapana on, että hirvenkaataja tarjoaa muulle porukalle ryypyn väkevää myyttisen metsänvaltiaan Tapion tarjoamien antimien kunniaksi.

Puoli kuuden maissa lähden itse autolla kotia kohti, kun isä jää vielä siivoamaan. Pitkä ja silmiä avaava päivä lähenee loppuaan.

Olen seurannut isäni metsästysharrastusta koko lapsuuteni ajan. Minusta ei tule metsästäjää, mutta ymmärrän nyt paremmin isäni harrastusta. Itse en pystyisi painamaan liipaisinta ja päättämään eläimen elämää. En kuitenkaan keksi eettisempää tapaa saada lihaa ruokapöytään.

Isän seuraksi metsästysreissulle voisin mennä toistekin.

Maija Veteläsuo, teksti ja kuvat

Moreenimedia on Tampereen yliopiston journalistiikan, kuvajournalismin ja visuaalisen journalismin opiskelijoiden julkaisu.