Ne haluavat elää
Eläinsuojelukeskus Tuulispää antaa kodin turkistarhakarkureille, jotka eivät selviä luonnossa. Millaista niiden elämä on tuotantoeläinten turvakodissa?
Aada Koivisto, teksti
Iris Joensuu, kuvat
Julkaistu 27.11.2025
Kaukana moottoritiestä, metsien ja peltojen keskellä sijaitsee eläinten turvakoti. Ympärillä on rauhallista, pakokaasu ja meteli ovat jääneet kilometrien päähän. Pitkän ajomatkan jälkeen tihkusade ja Tuulispään raikkaan viileä ilma nipistelee poskilla ja herättelee meidät olosuhteisiin, joissa eletään eläinten ehdoilla. Lenkkarimme uppoavat pehmeään mutaan kävellessämme parkkipaikalta kohti kettujen aitausta. Oven ruostuneiden saranoiden narina rikkoo hiljaisuuden, kun astumme sisään.
Tuulispään viimeisin tulokas, Halla, kipittää heti tervehtimään meitä ja haistelemaan kenkiämme. Se on todennäköisesti karannut turkistarhasta, kuten Tuulispään kolme muuta kettua.
Aitauksen toiseksi uusin tulokas Sumu saapui Tuulispäähän lauantaina 9. elokuuta.
Sumu oli alussa arka, eikä Tuulispään perustaja Piia Anttonen ollut koskaan nähnyt niin pientä kettua. Se uskaltautui kuitenkin yllättävän nopeasti tulemaan ihmisten lähelle.
Sumun arvioidaan olevan noin puolivuotias. Kevään pentuja.
Anttonen toivoo, että turkistarhaajille tarjottaisiin jotain tarhauksen tilalle, etteivät he tippuisi tyhjän päälle. Hänestä monet turkistarhaajat ovat mukavia ihmisiä, joilla on eri näkemys eläimistä ja niiden tarpeista.
Anttonen toivoo, että turkistarhaajille tarjottaisiin jotain tarhauksen tilalle, etteivät he tippuisi tyhjän päälle. Hänestä monet turkistarhaajat ovat mukavia ihmisiä, joilla on eri näkemys eläimistä ja niiden tarpeista.
– Ei kukaan Tuulispään eläimistä haluaisi kuolla tai joutua teuraaksi. Niillä on vain kerran se oma elämä elettävänä, kuten meillä ihmisilläkin, ja se ei toistu sillä yksilöllä enää ikinä.
– Ei kukaan Tuulispään eläimistä haluaisi kuolla tai joutua teuraaksi. Niillä on vain kerran se oma elämä elettävänä, kuten meillä ihmisilläkin, ja se ei toistu sillä yksilöllä enää ikinä.
Sumu tepastelee luoksemme ja katselee meitä uteliaana. Sen hopeinen turkki näyttää nyt paksulta ja tuuhealta. Toinen kettu, Viima, on varovaisempi ja tarkkailee meitä kauempaa. Sen saapuminen Tuulispäähän oli hyvin erilainen kuin Sumun. Viima oli todella ahdistunut ja etsi reittiä päästäkseen pakoon.
– En tiedä, oliko sillä ajatus, että se joutui taas vangiksi, Anttonen miettii.
Minkkien henkireikä
Tuulispään minkkien, Mikon ja Maijan, koko yllättää meidät. Ne ovat paljon pienempiä kuin etukäteen kuvittelimme. Niiden sormien välissä on räpylät, vesi on selvästi niiden elementti.
– Luonnossa minkit ovat aina vesistöjen äärellä. Se on niiden elinehto, että ne pääsevät uimaan.
Mikko saapui Tuulispäähän eläinsuojeluyhdistyksen kautta, kun sen löytäjä oli luullut sitä fretiksi. Maija puolestaan löydettiin pienenä poikasena mökin terassilta. Muutto eläinten turvakotiin oli välttämätön, koska haitallista vieraslajia ei saa päästää takaisin luontoon.
Eläinten touhuja seuratessa vaikuttaa siltä, että jokaisella niistä on omanlaisensa persoonallisuus. Maija on luonteeltaan arka, Mikko puolestaan utelias ja vikkelä. Se saa välillä hepuleita ja liikkuu salamannopeasti. Pikkuinen yrittää kavuta ylös lahkeita pitkin ja onnistuu lopulta sujahtamaan Anttosen huppuun.
Minkkitarhoilla eläimet ovat samankokoisia kuin Mikko.
Minkkitarhoilla eläimet ovat samankokoisia kuin Mikko.
Anttosen mukaan ketut ovat vähintään yhtä älykkäitä kuin koirat. Ne saavat virikettä toisistaan sekä muista Tuulispään eläimistä. Sumu käpertyy vuohien aitauksen viereen puhdistautumaan ja nakertamaan oksanpätkää Hallan katsellessa sitä häkin toiselta puolelta.
Sumu on puheliaalla tuulella. Se päästää lyhyitä ja korkeita, lintumaisia huudahduksia. Ketuille tyypillistä miellyttämisääntä.
Halla on nuori ja leikkisä, mutta vielä eristyksissä toisista ketuista Sumun sopeutuessa ensin yhteiseen aitaukseen. Anttonen toivoo, että Sumu saisi Hallasta leikkikaverin. Sumu suhtautuu muihin ystävällisesti ja avoimesti. Se on vauhdikas ja innostuu kaikesta.
Toinen todellisuus
Kettujen nahoitusaika on yleensä joulukuussa. Jos Sumu olisi jäänyt turkistarhaan, sillä olisi nyt korkeintaan kuukausi elinaikaa.
– Hurja ajatus, kun sitä katsoo. Sillä ei ole mitään halua kuolla. Se haluaa olla elossa ja tehdä asioita, Anttonen sanoo.
– Se on toisaalta ristiriitaista, koska on hyvä, ettei niiden tarvitse olla kauaa niissä olosuhteissa. Mutta se on tehdasmainen ajatus, että eläin on vain hyödyke, josta otetaan rahat irti. Elämällä ei ole minkään näköistä merkitystä.
Anttonen on itse vieraillut isossa turkistarhassa. Siellä oli useita varjotaloja, joissa eläimiä pidetään. Eläimet painautuivat häkkien takakulmiin ja hänestä tuntui, että ne olivat ahdistuneita.
– Sitä ajattelee, että ne ovat vain nämä eläimet tässä, mutta sitten paljastuu, että siellä on uusi kenttä, ja uusi ja uusi. Ne eläimet ovat niin lohduttomia. Se on semmoinen keskitysleiri niille.
Turkistarhassa kettujen häkin vähimmäiskoko on 0,8 neliömetriä, minkkien sen sijaan 0,25.
Turvakodissa kettujen aitaukset ovat yhteensä noin tuhat neliötä. Kettujen ja naalien reviiri luonnossa voi olla kymmeniä tai tuhansia hehtaareja.
– Onhan tämä onneton aitaus siihen nähden. Heillä on kuitenkin mahdollisuus juosta, leikkiä ja kaivaa.
Aitauksessa on puita ja kantoja sekä mökkejä, joiden katot ovat Sumun suosikkipaikkoja. Talvisin ketut tekevät lumeen kiepin ja kesäisin pitkästä heinikosta löytyy piilopaikkoja ja turvaa. Tekeminen ei Tuulispäässä lopu, koska ketut voivat puuhastella lelujen ja älypelien parissa sekä kaivaa, mikä on niille tyypillinen tarve. Silloin tällöin ne voivat myös ajautua jahtaamaan perhosia.
Ketut nauttivat kaivamisesta ja ruoan piilottamisesta. Turkistarhakarkurit päätyvät teollisuus- ja asutusalueille penkomaan roskiksia, koska ne eivät osaa saalistaa.
Ketut nauttivat kaivamisesta ja ruoan piilottamisesta. Turkistarhakarkurit päätyvät teollisuus- ja asutusalueille penkomaan roskiksia, koska ne eivät osaa saalistaa.
Kun nämä karvakuonot tuijottavat suurilla silmillään, niiden katseesta voi havaita sekä iloa että viattomuutta. Mikko vaikuttaa siltä, ettei se pelkää meitä ollenkaan.
Parkkipaikalle saapuessamme käännyn vielä vilkaisemaan viimeisen kerran minkkien aitausta.
Erotan Mikon säntäilemässä ja kiipeilemässä ympäri aitausta.
Ihan kuin se luottaisi elämään.
Aada Koivisto, teksti
Iris Joensuu, kuvat, ulkoasu
Moreenimedia on Tampereen yliopiston journalistiikan, kuvajournalismin ja visuaalisen journalismin opiskelijoiden julkaisu.
