Loppuiäksi

Teksti ja kuvat: Aalto Puutio
Julkaistu 19.1.2026

En juuri ajattele arpiani. Mutta silloin, kun ihoa on erityisen paljon näkyvillä – uimarannalla, julkisessa saunassa, pukuhuoneissa – tulen tietoiseksi muiden katseista. Minulla on arpia eri puolilla kehoani, mutta kaikista näkyvimmät ovat leikkausarvet rintakehässäni.

Arvet eivät ole sen keskiössä, mitä pidämme kauniina. Niitä meikataan piiloon, korjaillaan kirurgialla, häivytetään laserilla, peitetään vaatteilla ja tatuoinneilla. Minunkin arpiani on korjattu uudella, jossain määrin kivuliaalla leikkauksella.

Osa tähän juttuun kuvatuista koki ylpeyttä arvistaan.

Moni myös kertoi ajan muuttaneen suhdetta arpiin välinpitämättömäksi. Niistä tulee osa kehoa, halusimme tai emme. 

Anna-Mari

Kun Arimatti syntyi, olin ensin valtavan iloinen. Mutta ennen kuin pääsin ruokkimaan vauvaa, minulta tultiin kysymään nimeä hätäkastetta varten. Arimatti lennätettiin vastasyntyneenä Oulusta Helsinkiin lastenklinikalle. Hänellä oli umpinainen ruokatorvi, ja sen korjaamiseksi päivän ikäinen vauva leikattiin melkein halki. Arimatti pääsi kotiin vasta viisi kuukautta syntymänsä jälkeen. 

Joskus aiheesta puhuminen itkettää, mutta nyt tunnen vain kiitollisuutta. On ihme, että Arimatti on tässä.

Arimatti

Olen ylpeä arvistani. Olen tosi onnellinen, että olen elossa. Minusta kasvoi kiitollinen veronmaksaja, sillä hyvinvointiyhteiskunta 1960–70-luvun vaihteessa mahdollisti sen, että minua hoidettiin ja että selvisin.

Arpeni näyttää vähän siltä, että joku olisi puukottanut minua. Jos käyn uimahallissa, se kiinnittää huomiota. Muiden katseet eivät kuitenkaan haittaa.

Arpi on aina ollut osa kehoani, enkä ole suhtautunut siihen mitenkään. Teininä arpikudos kiristi, kun kasvoin vauhdilla, mutta urheilu auttoi.

Christian Pirskanen

Oli vappu vuonna 2012, ja muiden järvenpääläisten nuorten tavoin minä ja kaverini vietimme sitä Rantapuistossa. Olin 17-vuotias.

Monilla oli pallogrilli mukanaan, niin meilläkin. Viinanhuuruisen illan aikana leikimme sytysnesteellä, ja nestettä kaatui päälleni. Kun kohta heitin ninjapotkua liekkien yllä, housuni syttyivät tuleen.

Kierin maassa ja painelin kädellä liekkejä. Paloin 17 sekuntia, ennen kuin sain vaatteet päältäni ja tulen sammumaan.

Kaverini kantoivat minut ambulanssiin. Sain vahvoja kipulääkkeitä, ja siihen muistini katkesi.

Heräsin valkoisessa huoneessa. Oksensin, kaikkialle sattui. En muistanut edellisestä illasta mitään. Vähitellen ymmärsin, että vasen käteni ja molemmat jalkani olivat paketissa. Kun hoitaja tuli huoneeseen, kysyin, mitä oli tapahtunut. Hän näytti minulle reisitaskuhousuni, jotka olivat palaneet shortseiksi.

Jouduin käsittelemään tapahtumaa pitkään. En käyttänyt viiteen vuoteen shortseja, rannat ja julkiset saunat olivat vaikeita. Häpesin. Palo johtui omasta tyhmyydestäni, ja olen joutunut kantamaan sitä tietoa mukanani. Paloin niin syvälle, että amputaatio oli lähellä. Palaneen ihon tilalle piti kahdesti siirtää ihoa muualta kehostani. Kuinka paljon yksi virhe voi maksaa?

Sain trauman. En uskaltanut kahteen vuoteen olla lähelläkään tulta.

Halusin olla sinut itseni kanssa ja kohdata häpeän. Melkein kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen tein opinnäytetyön, jossa käsittelin tapahtumaa šamanismin ja muinaisuskon avulla. 

Se muutti suhdettani arpiin. Nyt katson niitä hyvällä. Arpikudos näyttää tavallaan tosi siistiltä.

Minulla on kolme isompaa arpea. Yksi alaselässä, yksi vatsassa ja yksi pakarassa. Minulla on synnynnäinen selkäydinvamma, ja minut on leikattu vasta­syntyneenä, alakoulu­ikäisenä ja viimeksi noin vuosi sitten.

Minulla on vahva vammaisidentiteetti. Olen käynyt koko elämäni sairaaloissa ja tutkimuksissa, ja minulle on kerrottu, että olen vammainen. Arvet ovat ulkoinen muistutus siitä.

Monimutkaisin suhde minulla on uusimpaan arpeen. Hain avannetta, sillä en jaksanut enää oireiden aiheuttamaa epävarmuutta. Avannetta ei haluttu tehdä, sillä riskejä pidettiin liian isona. Sen sijaan minulle ehdotettiin uutta hoitoa. Siinä ihon alle asennettiin neurostimulaattori, joka lähettää sähköimpulsseja hermoihin.

Hoito auttoi oireitani, mutta ei vienyt niitä pois.

Oireet liittyvät ulosteenkarkailuun. Se on sosiaalisesti vaikeaa ja stigmatisoitua, mutta ei esimerkiksi kivuliasta. Minun ei tarvitsisi mennä kirurgisiin toimenpiteisiin, jos yhteiskunta ja sosiaalinen normistomme olisi erilainen. Ajatus maailman muuttumisesta niin paljon on kuitenkin utopistinen.

Hanna Mononen

Akne alkoi seitsemännellä luokalla. Olen meikannut sitä piiloon siitä lähtien. Tunnen näyttäväni itseltäni vain, kun olen meikannut. Omalle kehonkuvalle se on haitallista.

En ollut ajatellut aknen jättämiä arpia, mutta puoli vuotta sitten hississä kiinnitin huomiota, miten syviä jäljet ovatkaan.

Aknea voi piilottaa meikillä, mutta arpien muodot eivät peittyneet meikin alle. Näytin vanhemmalta kuin olin. Kun kauneudenhoito­klinikka tarjosi laserhoitoja puoleen hintaan, päätin mennä. Enää arvet eivät ole niin syviä.

Arvet jäävät loppuiäksi, ja se turhauttaa. En ajattele, että pitäisi saada täydellinen iho, mutta jos voin parantaa sitä, haluan.

Heidi Hagström

Raskausarpeni kertovat minulle äitiyteen juurtumisesta ja asettumisesta. Ne ovat jälkiä yhdestä elämäni tärkeimmästä tapahtumasta, lapseni Maxin syntymästä. Ne muistuttavat siitä, mihin keho pystyy, kuinka muovautuva, monipuolinen ja vahva kehoni on.

Jollain ihmeellisellä tavalla ne jopa maadottavat. Niiden kautta olen löytänyt lempeyttä muuttunutta kehoani kohtaan.

Välillä mietin, onko vatsani enää kaunis. En kuitenkaan halua ajatella sillä tavalla: haluan ajatella, että mahani on kaunis, vaikka se on muuttunut. Arvet ovat minulle vähän kuin tatuointeja.

Saara

Istuin skootterin kyydissä thaimaalaisella saarella, ja kaverini ajoi meitä takaisin hostellille yötä vasten. Satoi vettä, tie kiemursi jyrkkää ylämäkeä ja ystäväni menetti skootterin hallinnan. Se oli klassinen turistiturma.

Satutin onnettomuudessa jalkapöytäni pahasti. Kesti melkein viisi kuukautta, ennen kuin haava lopulta umpeutui. Sinä aikana katselin märkivää ruhjetta päivittäin, ja vaikka se kuulostaa turhamaiselta, pelkäsin eniten sitä, millainen arvesta tulee.

Jalkapöydän arpi ei ole ainut arpeni: minulla on arpia myös pakaroissa ja nivusissa, sillä sairastan hs-tautia, eli märkivää hikirauhastulehdusta. Siinä iholle tulee finnien kaltaista ihottumaa, josta jää tummia jälkiä. Hankkiutuisin niistä eroon, jos voisin.

Suhde arpiin muuttuu. Välillä uikkareihin pukeutuminen on voimauttavaa, välillä olen arvista todella tietoinen.

Jos olen uusissa tilanteissa vähemmissä vaatteissa, kuten uusissa intiimeissä ihmissuhteissa, olen epävarma ihostani ja häpeän arpia. Yhteiskunnassa on tietty ihanne siitä, miltä alastoman naisen pitäisi näyttää, eivätkä arvet mahdu siihen.

Risto Jutila

Olin kuusivuotias, kun sain rautalangan päästä silmääni. Olin ollut hakemassa syttypuuta äidilleni. Silmäni päälle laskeutui heti harmaa kalvo. Sen jälkeen silmä ei nähnyt enää.

Lähdimme äitini kanssa yöjunalla Pyhäjärveltä Ouluun. Matka kesti pitkään. Oli vuosi 1943 ja Oulua oli juuri pommitettu, me kävelimme raunioiden läpi sairaalalle. Siellä hoidettiin rintamalta tulleita haavoittuneita.

Kolmen viikon päästä pääsin kotiin. Pidin vielä pitkään silmälappua toisen silmäni päällä, ja opettaja kulki kanssani osan kotimatkaa, jotta olisin turvassa kiusaajilta. Loppusuoran juoksin.

Pitkään sokea silmä oli kiusa, mutta ajan mittaa aloin kääntämään sen voitoksi. Kun minua epäiltiin, etten pärjäisi reserviupseerikoulussa, tulin parhaiden joukossa pois. Sisuunnuin muiden epäilyistä. Autokoulussakin ajoin samoilla vauhdeilla rekka-ajokortin.

Se on ollut minulle pelastus, etten päässyt lannistumaan.

Risto Puutio

Arpeeni ei juuri liity ajatuksia. Se on ollut osa kehoani sen jälkeen, kun minulle tehtiin sydänleikkaus vuonna 2001.

Minun ei ole koskaan tarvinnut ihmetellä sitä tai miettiä, että se rumentaisi minua.

Leikkauksessa sydämeen asennettiin aorttaläppäproteesi, jonka vuoksi sydämen pumppauksen kuulee. Arpea merkityksellisempi muutos on ollut kehon äänen kuuleminen. Jos yöllä havahdun, kuulen heti, onko sykkeeni tavallista korkeammalla.

Elämän kannalta leikkaus oli keskeinen, sillä ilman sitä olisin todennäköisesti menehtynyt aortan repeämään.

Aron Luokkala

Olen transmies, ja arpeni ovat tulleet mastektomia-leikkauksesta. Leikkaus oli yksi elämäni tärkeimmistä asioista, ja olen siitä hyvin onnellinen. 

Suhde arpiin on monimutkainen. Joskus ne ovat häirinneet minua, ja olen pelännyt sitä, miten ihmiset suhtautuvat minuun, jos ymmärtävät arpien takia, että olen transtaustainen. On ollut aikoja, kun en esimerkiksi ole halunnut mennä rannalle.

Välillä nimenomaan haluan, että muut näkevät arpeni ja tietävät, että olen trans. En välttämättä halua tulla nähdyksi samassa valossa kuin cis-miehet. Eivät arvet automaattisesti tarkoita, että olen turvallinen, mutta ne kertovat, että että olen käynyt sellaisia asioita läpi, jotka muuttavat ja avartavat maailmankuvaa.

Olen tottunut pukeutumaan niin, että rintakehän ja vatsan arvet peittyvät.

Kahdeksan vuotta sitten jouduin keuhko­leikkaukseen. Toipumisaika oli pitkä ja kamala. Seuraavana vuonna jouduin hätä­leikkaukseen, kun yksi keuhkojeni verisuoniin tehdyistä pallo­laajennuksista epäonnistui. Siitä on jäänyt viiden sentin arpi nivuseen.

Tuorein arpi on vuodelta 2021. Kysta munasarjoissani puhkesi, eikä vuotoa saatu loppumaan. Minut leikattiin neljästi, ja viimeisellä kerralla oikea munasarjani jouduttiin poistamaan. Leikkauksesta muistuttaa 20 sentin arpi alavatsassani.

Elämä arpien kanssa on ollut hidasta hyväksymistä. Erään ikävän parisuhteen päätyttyä itkin ystävälleni, ettei kukaan halua minua enää, että olen arpien takia pilalla. Aika on kuitenkin auttanut.

Eljas Viitanen

Koulussa vaihdoin vaatteet aina selkä vasten pukuhuoneen seinää. Ihoa halkova arpi hävetti.

Vuosien varrella häpeä on haalistunut. Mutta huonoina päivinä ajattelen, että tämäkin vielä.

Selkäni on leikattu skolioosin vuoksi kahdesti. Ensi kerran, kun olin neljä, ja toisen kerran, kun olin 13. Arven alla kulkee 20 sentin titaanipala. Se tekee liikkumisestani jäykempää.

Teen töitä näyttelijänä. Joskus mietin, vaikuttaako arpi työllistymiseeni, paitsi jäykkyyden takia myös siksi, miltä se näyttää.

Riina

Minulla on kahdenlaisia arpia. On niitä, jotka olen itse aiheuttanut, ja niitä, jotka joku muu on.

Itse aiheuttamiini minun on helpompi suhtautua. Niihin liittyy surua ja häpeää, mutta myös tieto siitä, että se aika on takana ja olen selvinnyt siitä. 

Kasvojen arvet on toinen ihminen aiheuttanut. Niihin liittyi ennen paljon vihaa, pelkoa ja katkeruutta.

Olen hävennyt arpiani todella paljon ja pyrkinyt piilottamaan niitä. Nykyään piilottelen vähemmän, mutta joissain tilanteissa teen sitä yhä. En tiedä, pääsenkö siitä koskaan täysin eroon.

Matka arpien kanssa on ollut pitkä ja vaiheileva. Joskus on tuntunut siltä, että aina kun ottaa yhden askeleen eteenpäin, joutuu palaamaan kaksi taaksepäin. Nykyään vaikeita tunteita tulee harvemmin, mutta en usko, että tämä matka täysin loppuu koskaan. 

Yleensä lapset tai vanhemmat ihmiset kysyvät arvista. Nykyään osaan vastata rauhallisemmin kuin ennen ja kertoa, että nämä nyt vain ovat osa minua ja minun menneisyyttäni.

Sofia Laakso

Arpeni ovat sellaiselta ajalta, kun vaikeiden tunteiden käsittelyyn ei ollut muita työkaluja kuin itseni satuttaminen. Olen kokenut arvista häpeää, mutta ajan kanssa olen päässyt eteenpäin. Olen ymmärtänyt, etten ole ainut ihminen, jolla on tällaisia arpia kehossaan. 

En mieti arpia nykyään, ne vain ovat. Ja se on täysin ok, että ne ovat.

Kuvasarja on tehty Visuaalisen journalismin maisteriohjelman Journnalistinen kuvaprojekti -kurssilla keväällä 2025. Töiden tekemistä ohjasi vieraileva opettaja, valokuvaaja Akseli Valmunen. Kurssin vastuuopettajana toimi Elias Lahtinen.