Leninistä Noottiin
Tampereella toimi vuosikymmenien ajan länsimaiden ainoa Lenin-museo. Viime vuonna kiistanalainen museo sulki ovensa ja tilalle avattiin Suomen idänsuhteista kertova Nootti
Aapo Jääskeläinen, teksti
Iris Joensuu, kuvat
Julkaistu 7.10.2025
Hämeenpuiston ja Hallituskadun kulmalla sijaitsevan Tampereen työväentalon ylevässä ja vanhanaikaisessa porraskäytävässä voi tuntea historian elävästi.
Väitetysti neuvostojohtajat Lenin ja Stalin tapasivat täällä ensimmäisen kerran Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen salaisessa konferenssissa vuonna 1905. Kerros kaksi ja puoli. Juuri tässä salissa historiallinen kokous pidettiin.
Työväentalon seinässä näkyy edelleen Lenin-reliefin ja museokyltin jättämä jälki.
Työväentalon seinässä näkyy edelleen Lenin-reliefin ja museokyltin jättämä jälki.
Nootti tarkoittaa valtion kirjallista tiedonantoa tai kysymystä toiselle valtiolle. Se liitetään usein poliittiseen kriisiin, joka alkoi, kun Suomi sai nootin Neuvostoliitolta.
Nootti tarkoittaa valtion kirjallista tiedonantoa tai kysymystä toiselle valtiolle. Se liitetään usein poliittiseen kriisiin, joka alkoi, kun Suomi sai nootin Neuvostoliitolta.
Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946 Suomi-Neuvostoliitto-seura perusti samaiseen saliin Lenin-museon. Se toimi kylmän sodan aikaan ulkopolitiikan näyttämönä, jossa Neuvostojohtajat vierailivat käydessään Suomessa.
“Suomen vihatuimmaksi museoksi” kuvailtu Lenin-museo päätettiin sulkea lopullisesti viime vuonna ja sen tilalle avautui helmikuussa Nootti.
Kriittinen, asiantunteva ja koskettava
Suomen Idänsuhteista kertovassa Nootti-museossa on tiistaina hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Museon asiakaspalveluvastaava Kamilla Kajander kertoo kassalla, että tämä on hyvin tyypillistä syksyllä.
– Syyskuu on nyt ensimmäinen kuukausi, kun jäädään alle tuhannen kävijän, Kajander (vasemmalla) toteaa.
– Syyskuu on nyt ensimmäinen kuukausi, kun jäädään alle tuhannen kävijän, Kajander (vasemmalla) toteaa.
Kaksi vierailijaa lähtee juuri kiertämään saliin rakennettua pienikokoista museota ja suuntaan heidän peräänsä napattuani äänioppaan mukaan kassalta. Hiljaisuuden rikkoo museon esittelyvideo, jolla miesääni selittää Nootin kertovan Suomen idänsuhteista kriittisesti, asiantuntevasti ja koskettavasti.
Näyttely alkaa Suomen itsenäistymisestä. Painan äänioppaan päälle ja pelkään, että sen ääni häiritsee kahta muuta museovierailijaa. Luulen, että he ovat lisäkseni museon ainoat asiakkaat.
Yritän kuunnella samanaikaisesti ääniopasta ja lukea seinältä tekstejä Venäjän vallankumouksesta sekä säälimättömästä puna-armeijasta. Tekstiä, kuvia, äänitteitä ja erilaisia esineitä pienikokoisesta museosta löytyy yllättävänkin paljon.
Pienoismalli gulag-leiristä kiinnittää huomioni ja tunnistan nähneeni sen aikaisemminkin. Se oli näytteillä myös Lenin-museossa, jossa ehdin vierailla kesällä 2022. Tunnistan myös joitakin muita esineitä edeltävästä näyttelystä, mutta suurin osa on vaihtunut. Naurahdan mielessäni, kun muistelen Leninin ja Stalinin vahanukkeja ja niiden kanssa otettuja selfieitä. Nootissa niitä ei enää nähdä.
Yleisö kaipaa vakavuutta
Nootti vaikuttaa edeltäjäänsä vakavammalta. Museonjohtaja Kalle Kallio kertoo, että Ukrainan sodan alettua Lenin-museon kävijämäärät tai asiakastyytyväisyys eivät romahtaneet, mutta näyttely ei yksinkertaisesti enää naurattanut:
– Meidän yleisötutkimuksessamme oli erilaisia väitteitä, johon otetaan kantaa. Yksi väite oli, että museo on mielestäni hauska. Se oli ainoa kysymys, jossa tapahtui iso muutos.
Museonjohtaja Kallio kuvattuna Työväenmuseo Werstaalla
Museonjohtaja Kallio kuvattuna Työväenmuseo Werstaalla
Nootti-museo on kerännyt avauduttuaan reilut 11 000 kävijää. Kallion oletus on, että ensimmäisen vuoden aikana kävijöitä tulisi yhteensä noin 14 000, joka on reilusti enemmän kuin Lenin-museossa tavallisena vuotena.
Lenin- museon nimi oli eräänlainen vetonaula erityisesti ulkomaisille turisteille, joita Lenin-museossa kävikin runsaasti. Nootti ei nimenä aukea ulkomaisille vieraille yhtä hyvin, mutta nimimuutoksessa on Kalle Kallion mukaan kuitenkin kaksi puolta.
Toisaalta kaikki tunsivat vanhan nimen ja se sai myös outoutensa takia paljon huomiota. Uusi nimi on puolestaan neutraalimpi ja aiheuttaa vähemmän reaktioita ihmisissä. Uuden nimen ansiosta Nootissa on esimerkiksi käynyt huomattavasti Lenin-museota enemmän kouluryhmiä.
– Kun opettajan pitää lähettää Wilma-viesti oppilaiden vanhemmille, että tänään menemme Lenin-museoon niin voi olla varma, että sieltä tulee vähintään yksi vihainen palaute eikä sinne haluta silloin lähteä.
Museon ensimmäisen puoliskon teemat herättävätkin takaumia lukion historiantunneille. Historiaosuuden jälkeen museo ei kuitenkaan enää etene tiukan kronologisesti.
Pronssisen Leninin patsaan vieressä näytillä on vuoden 2023 rajakriisissä pakolaisen käyttämä lasten polkupyörä. Museossa on paljon tämänkaltaisia ajankohtaisia painotuksia, kuten Ukrainan sota ja Suomen Nato jäsenyys. Tuntuu kummalliselta lukea museossa asioista, jotka muistan viime vuosilta lehtien otsikoista.
Kanssani samaa tahtia museota kiertävä Anna Lohtander kuvauttaa itsensä keskellä Noottikriisiä yhdessä tyttärensä ja Kekkosen kanssa.
Pilkahdus huumoria
Lähestyessämme näyttelyn loppupuolta museon vakava tunnelma alkaa keventyä, sillä neukkunostalgian ja vahanukkejen tilalle on kehitelty muita hauskoja elementtejä.
70-luvulla koulunsa aloittaneen Lohtanderin mieleen museokierrokselta jäi erityisesti presidentin ylistyspuhe Generalissimus Stalinille tämän syntymäpäivänään.
– Se oli kyllä hiuksia nostattava, Lohtander kuvailee.
Kuva Kekkosen kanssa on ihan hauska idea, mutta se ei mielestäni koomisuudessaan vedä vertoja Leninin ja Stalinin vahanukeille.
Kokeilen myös pelata venäläisen Alexey Pajitnovin kehittämää Tetris-tietokonepeliä huonolla menestyksellä.
Naurahdan ääneen museossa kuunneltavissa oleville 1970-luvun neuvostoromanttisille lauluille. Niissä on samaa hupaisuutta kuin Lenin-museossa aikanaan.
Vasemmistolaisessa työväen lastenlaulussa “Lenin-setä asuu Venäjällä” lauletaan: Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin. Ajattelen, että ehkä huumorintajuni on ummehtunut ja mauton, mutta mielestäni diktaattoreille pitää pystyä nauramaan.
Vakavoitumisestaan huolimatta Nootti tuntuu tasapainoiselta yhdistelmältä historiaa, ajankohtaisuutta ja hieman huumoria. Ehkä poliittisen historian museon tärkein kriteeri ei ole hauskuus. Kuitenkin poistuessani informaatioähkyssä hiljaisesta museosta kiireiselle puistokadulle, ainoa asia joka päässäni soi on Lenin-setä laulu.
Aapo Jääskeläinen, teksti
Iris Joensuu, kuvat ja ulkoasu
Moreenimedia on Tampereen yliopiston journalistiikan, kuvajournalismin ja visuaalisen journalismin opiskelijoiden julkaisu.
Built with Shorthand