^{Kuskina viimeisellä matkalla}

Hauturin työtä tehdään pääosin paikoissa, minne tavallisella ihmisellä ei ole asiaa. Moreenimedia hyppäsi ruumisauton kyytiin selvittämään, millaista hauturin työ on. 

Eerik Rusava, teksti ja kuvat
Julkaistu 19.11.2024

9:02 

Valot syttyvät tamperelaisen kivijalkaliikkeen takahuoneeseen ja kahvinkeitin napsahtaa päälle. Kollegat Janne Purhonen ja Timo Hellsten jutustelevat menneestä viikonlopusta iloiseen sävyyn. 

Jos asiakas astuisi ovesta sisään, tunnelma voisi muuttua. Läheisensä menettänyt saattaa olla helpottunut ja hoitaa kuoleman jälkeisiä asioita kevein mielin. Tai sitten suru on tullut niin yllättäen, ettei siihen ole voinut valmistautua. 

– Kun istumme pöydän ääreen ja alamme sopimaan vanhempien kanssa lapsen kuolemaan liittyvistä järjestelyistä – silloin tuntuu kuin ilma muuttuisi raskaaksi, hautaustoimiston hoitaja Purhonen toteaa. 

Purhosen tärkein tehtävä hautaustoimiston tiskillä on luottamuksen ansaitseminen. Omaisten täytyy voida luottaa siihen, että heidän toiveitaan kuunnellaan. 

Edessä on Hellstenin tavallinen työpäivä. Kalenteriin on merkitty kolmen vainajan siirtokuljetukset. Vainajista kaksi arkutetaan eli laitetaan arkkuun ja puetaan ennen siirtoa. Hellsten on virallisesti ruumisauton kuljettaja, mutta puhekielessä usein hauturi. 

Lisämausteen työpäiviin tuo päivystysvalmius. Puhelin saattaa milloin tahansa hälyttää keikalle, jolloin kiireetön siirtokuljetus saa väistyä esimerkiksi poliisin tai hoitokodin tilaaman vainajankuljetuksen tieltä. 

10:25 

Hellsten nostaa ruumisauton takatilaan tyhjän arkun ja suuntaa Kangasalan terveyskeskuksen ruumishuoneelle. Paikan päällä selviää, ettei vainaja olekaan siellä. Vainaja on siirretty säilytystilan huollon takia väistötilaan naapuripitäjään.  

– Ikinä ei tiedä, mitä yllätyksiä päivä tuo tullessaan, Hellsten muistuttaa. 

Siksi siirrot pyritään tekemään hyvissä ajoin. Vainajan on oltava siunaustilaisuuteen mennessä oikeassa paikassa. 

Lopulta oikea vainaja löytyy. Hänet siirretään lavetilta arkkuun ja puetaan. Hiukset kammataan ja pään alle asetetaan tyyny. Vaikka omaiset eivät haluaisi nähdä ruumista, se laitetaan siistiksi. 

Hellstenin mukaan tässä konkretisoituu vainajan kunnioitus. 

– Laitan esimerkiksi jokaiselle vainajalle sukat jalkaan, jos se vain on mahdollista. 

Kuolema ja siihen liittyvät toimenpiteet ovat alalla oleville arkipäivää. Nykyään se on tavalliselle kansalaiselle kuitenkin täysin vieras maailma. 

Hauturin rooli kuoleman esittämisessä on suuri. Jos omaiset haluavat nähdä vainajan, hauturit huolehtivat siitä, että kokemus on mahdollisimman miellyttävä. Aina huonokuntoista vainajaa ei kannata varoittamatta näyttääkään. 

– Kuoleman jälkeiset muutokset ovat yksilöllisiä, eikä niiden näkemiseen osata aina varautua. 

Hellsten peittelee vainajan ennen siirtoa Kalevankankaan hautausmaan kappeliin. 

Työskentely näyttää luontevalta. Kauhistellaanko kuoleman kanssa työskentelyä turhaan? 

– Ehkä koen sen niin, että se on epätietoisuutta. Ihmiset eivät tiedä mitä tämä on, ja siksi sitä kauhistellaan, Hellsten sanoo. 

14:28 

Aika kuluu tien päällä nopeasti. Suomen lippu liehuu keulan vasemmalla puolella, mutta kukaan ei näytä reagoivan ruumisautoon. Ei hidastavia autoja tai lakkinsa päästä ottavia kävelijöitä. 

Hellstenin mukaan niitä näkee enää harvoin. 

Vaikka toiminta on rutinoitunutta ja vainajat eivät tule uniin, Hellsten kertoo tekevänsä työtään täydellä sydämellä. Sen takia jotkut tapaukset menevät tunteisiin. Purhosen tavoin Hellsten viittaa ensimmäisenä tilanteisiin, joissa vanhemmat joutuvat hyvästelemään lapsensa. 

– Pyrin myötäelämään niissä hetkissä niin paljon kuin ammatillisesti pystyn. 

Joskus etupenkille istui rouva, jonka kuollutta miestä Hellsten kuljetti. He juttelivat parin tunnin ajomatkan aikana edesmenneen miehen elämästä ja paljon muustakin. Vain kuukautta myöhemmin sama rouva oli jälleen Hellstenin kyydissä, mutta vainajan paikalla. 

14:47 

Hellsten ottaa päivän viimeisen arkun kyytiin kukkakaupan yhteydessä olevan hautaustoimiston varastosta. 

Hauturi tekee työnsä määrätietoisesti ja viivyttelemättä, mutta pyrkii välttämään kiireen tuntua. Hosuminen ei kuulu vainajaa kunnioittaviin työtapoihin. 

Viimeinenkin vainaja puetaan, tällä kertaa omaisten toiveesta vainajan omaan mekkoon, ja kuljetetaan hoitokodin kylmiöstä kirkon kappelitilaan. 

Tänään ei ollut kovin kiireinen päivä, eikä hälytyspuhelinkaan soinut lisäkeikkaa. Silti tuntuu, että työllä oli erityinen merkitys. 

Välillä ruumisautossa havahtuu siihen, että kyydissä on kuollut ihminen eikä vaikkapa muuttolaatikoita. Vaikka vainajat ovat Hellstenille arkea, hän ei halua turtua työhönsä väärällä tavalla. 

– On vainaja sitten kuka tahansa, elänyt tai kuollut miten tahansa, pyrin aina jollain lailla huomioimaan sen, että kyseessä on ihminen 

Vaikka sitten vetämällä sukat kylmään jalkaan.  

Eerik Rusava, teksti ja kuvat
Eerik Rusava ja Levi Vepsä, ulkoasu

Moreenimedia on Tampereen yliopiston journalistiikan, kuvajournalismin ja visuaalisen journalismin opiskelijoiden julkaisu.