Muutin Tampereelle tietämättä kaupungista tai uuden kotini kaupunginosasta oikeastaan mitään. En saanut kaavailemaani kämppää keskustasta, mutta samalla vuokranantajalla oli tarjota toinen Nekalasta.

Nekalasta, joka ei sanonut mitään kenellekään ulkopaikkakuntalaiselle, joka kysyi, missä asuin. Kävi ilmi, ettei alue ollut ainakaan kovin trendikäs. 

Ensimmäisenä talvenani täällä olin aika yksinäinen. 1940-luvulla rakennetun talon metrilankkulattiat narisivat, ja turkiskuoriaisten toukkia käpertyi sykkyrälle eteiseen. 

Lähikauppa kuitenkin loisti kulmikasta valoaan pakkasessakin. Myöhäisistä lenkeistä hiljaisilla kaduilla tuli tapa luoda paikasta koti. 

Keväällä kasvatin juuret. 

Nekalassa asumisesta tuli tapa erottua ja ylpeyden aihe.  

Jäin lopulta neljäksi vuodeksi, kunnes muuttoauto vei Iidesjärven tuolle puolen. 

Halu vaellella täällä ei silti loppunut, ja se jatkuu nyt. 

Mikä tämä paikka on?

Nekala on vanha kaupunginosa, joka oli aikoinaan osa suuren maatilan tiluksia. Maatilan kartano on muuttunut kauan sitten hylätyksi sorakentäksi, mutta ikä näkyy puissa, puistojen oudossa takkuisuudessa ja luonnon yleisessä sammaleisuudessa. 1900-luvun alkupuolella yhdelle sivustalle syntyi pienkerrostaloja, toiselle asevelikylä ja kolmannelle matalien teollisuushallien armeija. 

Nykyäänkin Nekalan rajat ovat häilyvät, subjektiiviset ja joka lähteestä vähän erilaiset. Se lepää kuin saari Iidesjärven, Vihiojan, moottoritien ja idyllisen Viinikan välimaastossa. Kivenheiton keskustaa lähempänä sijaitseva Viinikka on melkein kuin Nekala, mutta ei ihan. Vanhat talot ovat pysähtyneempiä menneeseen, mutta pikkutarkemmin huollettuja. 

Tampereen kaupunki kutsuu Nekalaa yhdeksi Tampereen sosioekonomisesti huono-osaisimmista kaupunginosista. Omakotitalojen oheen sopivan kauas keskustasta on sijoitettu kunnan kerrostaloja. Pihaidyllit ja uuden vuosisadan sieluttomammat talot seisovat nyt rinta rinnan. Jotkut omakotitalot ovat unelma-asuntoja, kun vieressä kevään armottomassa auringossa kohoavat 2020-luvun ongelmat. 

Pitkän kevään mittaan kävelen Viinikan risteyksen ali Nekalaan harva se viikko. Aurinko porottaa alituiseen, ja ihmiset palaavat vähitellen pihoille, terasseille ja puistoihin. Jokaisella pihalla on omaleimaiset tuoliryhmittymänsä. Narsissit nököttävät sievinä ruukuissaan talon kuntoon katsomatta. 

Nekalan kaupunkimaisemassa tuntuu olevan vielä jäljellä ripaus villiä ja vanhaa luontoa. Joidenkin vanhempienkin pienkerrostalojen harmaat elementit kostuvat ja laudoitukset rapistuvat, toisten taas maalataan ja kunnostetaan isolla rahalla. Koulukin on remontoitu kulttuurikeskukseksi. Seurakuntatalon kuulemistilaisuudessa kuulen harmittelua sulku-uhasta. Kaikkein kauimpana eteen tulee yhtäkkiä idyllinen siirtolapuutarha.  

Hienojakoista hiekkaa silmiin pöllyttävä teollisuusalue on ohikulkijalle autio, mutta se kätkee sisäänsä raksaukkojen ohella nykyään myös crossfittaajia, kiipeilijöitä ja cheerleadereita. Ja perussuomalaisten puoluetoimiston.  

Keskiluokkaistuminen ulottuu jopa roskiksiin. Monien talojen pihaa reunustaa jykevä muovisten roska-astioiden armeija, mutta vanhassa taloyhtiössäni vaihdettiin viime keväänä vähäeleisiin putkiroskiksiin. Vanha, kaatunut lauta-aita katosi yhdessä yössä, ja tilalle tuli piikikästä metallia.