Karvainen nainen

Miksi naiset ajelevat karvojaan? Valokuvaaja Usva Torkin kuvissa esiintyvät naiset jättävät karvojaan ajamatta. Toimittaja Anni Hakama miettii tekstissään, miksi hän yhä jatkaa sheivaamista.

Olen karvainen nainen. Ihokarvani eivät ole vaaleita haituvia, jotka auringon valo saa kimaltelemaan kultaisina. Karvojen sheivaaminen ei tarkoita minulle paria höylän heilautusta aamusuihkun yhteydessä.

Olen tehnyt elämäni aikana vertailua ja tiedän: olen harvinaisen karvainen nainen.

Karvani on tummaa ja paksua. Sitä kasvaa ympäri kehoani: säärissäni, käsivarsissani, kainaloissani ja kasvoissani. Tummia jouhia ilmestyy varpaisiini, napani alle ja nännieni ympärille. Bikiniraja on minulle hähmäinen käsite, sillä oma karvapeitteeni jatkuu katkeamattomana vanana intiimialueelta nivusiin ja sieltä alas reisiin, niiden joka puolelle.

Kukaan muu kuin minä ei tiedä, kuinka karvainen oikeasti olen.

Poistan ihokarvojani, niin kuin tekee moni muukin nainen.

Toisin sanoen ajelen, nypin, saksin, vaalennan ja vahaan. Väännän itseni kylpyhuoneessa omituisiin asentoihin ja poistan leukaani ilmestyneet irtokarvat nopeasti ennen kuin kukaan ehtii huomata ne.

Arsenaalini omien ihokarvojeni vastaiseen sotaan on vaikuttava.

Kylpyhuoneestani löytyy sheivausgeeli, höylä, kahdenlaisia vaihtoteriä, intiimialueen ajelemiseen tarkoitettu geeli ja after shave -voide. On myös karvojen sisäänpäin kasvamista ehkäisevä balsami, suihkussa käytettävä karvanpoistovoide, karvojen vaalennusainetta, pinsetit ja zero waste -höylä.

Uusin hankintani on makealle mantelille tuoksuva öljy, jonka on määrä pehmentää karvoja ennen niiden ajelemista.

Karvaisuuteni hallitsee elämääni enemmän kuin haluaisin myöntää.

Käytän pitkähihaisia paitoja, sillä häpeän tuuheita käsikarvojani. Olen poistanut pitkällä automatkalla kasvoihini ilmestynyttä karvoitusta huoltoaseman vessassa, salaa kumppaniltani. En koskaan lähtisi kesäkuumalla spontaanisti uimarannalle tai krapulapäivänä hetken mielijohteesta kylpylään.

Unelmoin monen muun 28-vuotiaan tavoin pandemian jälkeisestä reissusta Lofooteille, mutta mietin jo nyt, miten huolehtisin päivittäisestä karvanpoistorutiinistani telttailuolosuhteissa, kaukana juoksevasta vedestä ja suurentavista valopeileistä.

Välillä karvanpoisto tuntuu taistelulta, jota en voi voittaa. Jos ajelen sääreni illalla, jo aamulla peiton alla pistelee orastava sänki.

Tämä ei ole liioittelua tai kuvitelmaa. Ihmisessä on noin viisi miljoona karvatuppea, joista jokainen kasvaa omaan tahtiinsa. Kun yksi puskee karvaa, toinen lepää. Minulle se tarkoittaa, että karvaongelma on mielessä aina.

Tämä on katkelma Anni Hakaman esseestä, jossa perehdytään karvojen historiaan, ulkonäkönormeihin ja kaikkeen siihen, mikä saa naiset tarttumaan höylään kerta toisensa jälkeen. Mukana olevat valokuvat ovat osa Usva Torkin kuvareportaasia, johon hän kuvasi naisia ihokarvoineen talvella 2021. Juttu on julkaistu kokonaisuudessaan Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 5/2021.