Fantastinen juttu, tokaisi silloinen valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok.) yliopistouudistuksesta ja jatkoi: – Kaikkien ei tarvitse olla täyden palvelun taloja. 

Elettiin vuotta 2009. Ensimmäinen tammikuuta vuonna 2010 yliopistouudistus tulisi voimaan ja yliopistot joutuisivat keksimään itsensä osin uudestaan. 

Yliopistot irtautuisivat valtiosta. Muodostuisi Itä-Suomen yliopisto, Aalto-yliopisto sekä uusi Turun yliopisto. Muutenkin uusi laki myllertäisi yliopistomaailmaa perinpohjaisesti. Fantastinen juttu, riippuen mistä kulmasta asiaa katsoo. 

Ja kuten niin usein, perhosefektin tavoin muutoksen laineet löisivät kauas. Suurten mullistusten kuohuissa eräs yliopistoa pienempi mutta ei täysin merkityksetön instituutio loksahtaisi myös uudelle paikalle. 

Tamperelainen toimittajakoulutus jättäisi yhteiskuntatieteelliset juurensa. 

Kun muutoksen ensi tuulet alkoivat puhaltaa, Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksella oli jo pitkät perinteet. Nimenomaan pitkät yhteiskuntatieteelliset perinteet. Opetuksen sisältöjen ja lähestymistapojen takia paikka yhteiskuntatieteellisessä ympäristössä oli itsestään selvä. 

Ennen 2010-lukua tiedekunnat olivat Tampereella kuitenkin pitkälti vain hallinnollisia yksiköitä. Opetuksen ja tutkimuksen suuntaviivat ja päätökset tehtiin itsenäisillä laitoksilla. Kehitys kohti suurempia yksiköitä jakoi vanhat laitokset eri tiedekuntiin. 

– Itse ajattelin silloin, että journalistikoulutuksen olisi luontevampaa olla sosiologien, yhteiskuntatieteilijöiden ja politiikan tutkijoiden kanssa samassa tiedekunnassa, sanoo Risto Kunelius, joka toimi tuohon aikaan toimittajakoulutuksen vastuuprofessorina ja yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan varadekaanina. 

Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Osa yliopistolaisista halusi toimittajakoulutuksen osaksi informaatiotieteitä. Taustalla oli ainakin ajatus siitä, että 1990-luvulta asti kiihtynyt teknologinen kehitys oli muuttamassa journalismin toimintaympäristöä niin paljon, että opetuksen olisi hyvä olla samassa tiedekunnassa informaatiotieteiden ja tietojenkäsittelyn kanssa. 

– Silloin ajateltiin tällaisten uusien yhdistelmien korostamisen antavan alalle paljon. Ja varmasti se on antanutkin. Jos ajatellaan tutkimusta, jota journalistiikassa tehdään nykypäivänä, aika paljon siellä täytyy puljata erilaisten datasettien kanssa ja ymmärtää millainen viestintäinfrastruktuuri on, Kunelius sanoo. 

– En kuitenkaan usko, että missään päin maailmaa journalismin opetuksessa olisi jäänyt opettamatta, mitä teknologian muutokset maailmassa tarkoittavat, vaikka ei oltaisikaan data-analyytikkojen kanssa samassa tiedekunnassa, hän lisää. 

Erilaisissa tiedekuntaneuvostojen kokouksissa käytiin välillä kireääkin keskustelua siitä, onko toimittajakoulutuksen paikka informaatiotieteiden vai yhteiskuntatieteiden joukossa. Kunelius kertoo, ettei olisi asemassaan hyväksynyt siirtoa informaatiotieteisiin. 

Lopulta keksittiin kuitenkin ratkaisu, jonka ansiosta tällaista myönnytystä ei tarvinnut tehdä. 

Kuten Katainen oli sanonut, kaikkien yliopistojen ei tarvinnut jatkossa olla täyden palvelun taloja. Lakiuudistuksen mukanaan tuomassa rakenneuudistuksessa yliopistoja kannustettiin erottautumaan toisistaan. Tarvitseeko pieni maa muka montaa korkeakoulua, jotka muistuttavat toisiaan, opetusministeriössä kysyttiin. 

Kunelius arvelee, että tässä kohtaa Tampereen yliopiston johdossa ajateltiin, että yliopisto voi nimenomaan erottautua korostamalla tuota Pohjoismaiden vanhinta toimittajakoulutusta. 

Toimittajakoulutus oli osa tiedotusopin laitosta, johon kuului myös mediakulttuurin tutkimus. Niinpä tiedotusopille, puheviestinnälle ja teatterintutkimukselle perustettiin oma pienehkö tiedekuntansa eli viestinnän, median ja teatterin yksikkö. 

Näin kirkko saatiin keskelle kylää, eikä toimittajakoulutuksen tarvinnut hypätä informaatiotieteiden joukkoon. Kaikki olivat tyytyväisiä? 

Eivät sittenkään. 

Rakenneuudistuksen jälkeen oltiin uudessa tilanteessa, jossa rahavirrat kulkivat tiedekuntien, eivät laitosten eli oppiaineiden kautta, kuten ennen. Kun uudet lähitieteenaloiksi nimitetyt oppiaineet oli laitettu vierekkäin vastaperustettuun tiedekuntaan, kaikki tajusivat tilanteen. 

Alkoi resurssikilpailu: Kuinka monta työpaikkaa kullakin oppiaineella on? Kuinka monta opiskelijaa mihinkin aineeseen otetaan sisään? Kuka saa tiedekunnan rahoista minkäkin osuuden? Mitä kursseja opetetaan ristiin, ja miten se vaikuttaa eri oppiaineiden rahoituksen suuruuteen? Mikä kurssi on oikeastaan journalismin tutkimusta, mikä yleisempää median tutkimusta, mikä viestintää? 

– Tieteellisistä argumenteista tuli välineitä arkisemmassa resurssikamppailussa, tiivistää Kunelius. 

Jaettava raha väheni, kaikki oli ahtaampaa, jännitteet kasvoivat tiedekunnan sisällä ja taktikointi lisääntyi. Samaan aikaan median visuaalisuus mullistui teknologisen kehityksen ansiosta, mikä aiheutti hankaluuksia kuvajournalismin käytännönopetuksen ajan riittävyydelle. 

Kun resursseista oli kilpailtu muutama vuosi, visuaalisen journalismin professori Janne Seppänen päätti vuoden 2015 tienoilla edistää toimittajakoulutuksen nimeämistä journalistiikaksi. Kunelius puolsi asiaa. 

Tiedotusoppi muuttui journalistiikaksi, mutta opetus ei juurikaan muuttunut. Kuneliuksen mukaan tarkoitus oli vain selkeyttää asioita ja tukevoittaa toimittajakoulutuksen asemaa tiedekunnan sisäisissä kamppailuissa. 

Se saattoi selkeyttää tilannetta, mutta ei ainakaan parantanut ilmapiiriä. 

– Puheviestintä ja mediakulttuuri kokivat tämän ehkä hiukan aggressiivisempana kuin sen oli tarkoitus olla, Kunelius sanoo. 

Kuneliuksen mukaan erityisesti mediakulttuurin puolella oli oltu sitä mieltä, että asioista voidaan sopia ilman tarkkarajaista journalistiikan oppiainettakin. Toimittajakoulutuksen uuden nimen myötä mediatutkimuksen ja journalistiikan välit viilenivätkin joksikin aikaa. 

Viestinnän ja mediatutkimuksen professori, siihen aikaan yliopistotutkijana työskennellyt Kaarina Nikunen muistaa hämmennyksen tunteen. Hän oli itse kulkenut urallaan journalistiikan putkea pitkin mutta suuntautunut tutkimuksessaan mediakulttuuriin. Nyt oltiin tilanteessa, jossa tiedotusopin laitos haluttiin muuttaa journalistiikaksi ja yleinen mediatutkimus pullauttaa ulos siitä. 

– Meitä oli tiedotusopissa koko joukko tutkijoita, jotka tutkimme muuta kuin journalistista mediaa. Olimme vähän ihmeissämme, että mihinkäs me sitten menemme. Yksi oli tietysti professorimme Mikko Lehtonen, joka vahvasti ajoi sitä, että tällaista irtautumista ei tapahtuisi, Nikunen kertoo. 

Kunelius muistelee, kuinka yhdessäkin journalistiikan oppiaineen luomista käsittelevässä kokouksessa esiteltiin asiaa perusteleva paperi Lehtoselle. Tuokaa ensi kerralla parempi paperi, oli Lehtosen vastaus. 

Tiedotusopin muuttuminen journalistiikaksi oli siis näkökulmasta riippuen toimittajakoulutuksen nimenmuutos tai irtautuminen mediatutkijoista. Myöhemmin vaille laitosta jääneet mediakulttuurin tutkijat pitivät oman kokouksensa, jossa perustettiin mediatutkimuksen opintosuunta. Nykyään sillä on oma opiskelijoiden sisäänotto ja tutkinto-ohjelmat. 

– Nykyään välimme journalistiikan kanssa ovat mielestäni oikein hyvät. Mutta kyllähän se silloin oli vähän samanlainen tilanne kuin parisuhteessa, josta toinen osapuoli haluaa lähteä kävelemään. Ei sitä toista halua ihan heti kovin paljon nähdä, Nikunen naurahtaa. 

Muut mainitut osalliset ovat vaitonaisempia viime vuosikymmenen väännöistä. Mediakulttuurin emeritusprofessori Mikko Lehtonen sanoo, että tarkimmat muistikuvat noilta ajoilta ovat jo haalistuneet. Hän ei allekirjoita vahvaa resurssikamppailua. 

– Mediakulttuurilla oli yksi professori ja yliopistonlehtori – siinä se resurssi, hän sanoo. 

Tiedotusopin muuttaminen journalistiikaksi ei miellyttänyt Lehtosta henkilökohtaisesti. 

– En ollut välttämättä kaikkein ilahtunein siitä, että siitä tuli vahvasti nimenomaan ammatillista koulutusta. Vanhaan tiedotusoppiin liittynyt kriittinen yhteiskuntatieteellisyys ja laaja-alaisuus katosi mielestäni siinä muutoksessa. 

Nimenmuutosta edistänyt professori Janne Seppänen vastaa sähköpostitse, että on yritysmaailmaan siirryttyään tuhonnut kaikki dokumentit, jotka muistuttavat noista yliopistovuosista. Hän ei halua muistella “paskamaisia” aikoja sen enempää. 

Mikä lopulta muuttui? Liukeniko yhteiskunnallisuus pois toimittajakoulutuksesta, kun tiedekunta vaihtui? Journalistiikan opiskelijoista tulee edelleen yhteiskuntatieteiden kandidaatteja ja maistereita, jos tulee. 

– En usko, että opetus olisi muotoutunut dramaattisen erilaiseksi tässä yliopistossa ja näillä ihmisillä. Varsinkin kun tiedekunta ei edelleenkään tiukasti ohjaa opiskelijoiden sivuainevalintoja, Kunelius pohtii. 

Toisaalta yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa opintojen alun perusopinnot olisivat perustavammanlaatuista yhteiskuntatiedettä, kun ne nyt ovat media- ja informaatiotutkimusta sekä viestintää. 

– Ihmisten ajatuksiin vaikuttaa paljon enemmän se, missä porukassa pyörii kuin se, mihin tiedekuntaan hallinnollisesti kuuluu, Kunelius sanoo. 

Jos yhteiskunnallisuuden puute ei näy journalistiikan tutkimuksessa, journalistiikan puute kyllä näkyy yhteiskuntatieteellisellä puolella. Kunelius on huomannut, että yhteiskuntatieteiden puolella on omaksuttu viestinnän ja mediatutkimuksen kysymyksenasetteluita. Yhteiskuntatiede on siis medioitunut. 

– Jos ennen tutkittiin yhteiskunnan polarisaatiota mielipidemittauksilla, nykyään kerätään somedataa ja tulkitaan polarisaatiota niistä. Eihän se ole sama asia, vaan täysin eri tutkimuskohde, jossa täytyy ymmärtää myös sen tutkittavan viestintäapparaatin toimintaperiaatteita. 

Mutta kuten niin usein muulloinkin kadonnutta aikaa etsiessä, saa nytkin huomata, että menneeseen ei voisi enää edes palata. Samalla kun toimittajakoulutus irtosi yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta, lähti myös politiikan tutkimus sieltä pois. 

Journalisteja on opetettu ilman yhteiskuntatieteellisiä naapurilaitoksia nyt viidentoista vuoden ajan. Viimeiseksi voikin enää pohtia, miten tämä kaikki on vaikuttanut suomalaisiin toimittajiin. 

Kun Tampereen vanha yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto yhdistyivät vuonna 2019, journalistiikan kanssa samaan informaatioteknologian ja viestinnän tiedekuntaan ympättiin vielä kielitieteet sekä sähkö- ja tietotekniikka.  

Oliko tämä ovela juoni pestä moitittu punaisuus pois suomalaisesta toimittajakentästä? Kunelius ei jaksa uskoa punaisuuteen tai värittömyyteen. 

– Jos viettää ikävuodet 20–25 porukassa, jossa ollaan tiettyä mieltä siitä, mitkä ajatukset ovat hyviä ja mistä näkökulmasta asioita katsotaan, kyllähän se vaikuttaa ihmiseen. Mutta siihen millaisia toimittajat ovat, vaikuttaa todella paljon enemmän se, missä he ovat toimittajina ja millainen heidän urapolkunsa on. 

Vaihtoehtoisten historioiden pohtiminen ei ole useinkaan kovin kannattavaa. Kunelius on edelleen sitä mieltä, että journalismin erityisyyden tunnistaminen ja puolustaminen niin yliopiston kuin yhteiskunnan tasolla on tärkeää. Niin tärkeää, että sen vuoksi kannatti vähän taistellakin. 

– Ollaanko yliopistolla “tiedotusoppia” vai “journalistiikkaa”, on pienempi murhe. Yliopistossa pelataan paljon tällaisia kielipelejä. Välillä niissä on järkeä ja välillä ei. Ehkä osan energiasta olisi voinut kanavoida paremminkin. 

Fantastinen juttu, kaiken kaikkiaan. 

 

Juttua varten on haastateltu myös visuaalisen journalismin yliopistonlehtori Anssi Männistöä. 

Oikaisu 7.6.2025: Juttua muokattu. Jutusta sai aiemmin käsityksen, että oppiaine olisi hajonnut heti tiedekunnan vaihdoksen myötä. Tosiasiassa tapahtumat sijoittuivat muutaman vuoden päähän toisistaan.