Itkun paikka

Ihminen itkee surun lisäksi ilosta, pelosta, jännityksen laukeamisesta, taide-elämyksistä ja kuormituksesta – lähes mistä tahansa. Silti ihminen ei halua tulla ikuistetuksi itkevänä. Kuvat itkevistä ovat usein kuvapankkien tuotoksia, ja aidot itkut päätyvät helposti meemeiksi.

Sosiaalisessa mediassa itkua uskalletaan näyttää. Kyse ei ole silkasta rohkeudesta, vaan itkua käytetään myös tehokeinona oman viestin välittämiseksi.

Miksi arvioimme, onko somessa näkemämme itku aitoa tai vilpitöntä?

Uutiskuvasto on sosiaalista mediaa jäykempää. Lehtikuvissa on hyväksyttyä itkeä vain harvoissa ja äärimmäisissä tilanteissa.

Onko arkisempien uutisaiheiden kuvasto liian jäykkä seuraamaan perässä?

Miksi aikuisen oletetaan hallitsevan itsensä ja tunnereaktionsa tilanteessa kuin tilanteessa?

Onko esteettinen itku hyväksyttävämpää?

Miksei katse saati kamera käänny aina edes ilosta itkevään?

Milloin tai miten mies saa itkeä?

Miksi opimme jo lapsena, että estoton itkeminen ei ole soveliasta?

Onko julkisesti itkeminen kasvojen menettämistä?

Tunteellisuudesta on tullut jo yksi uutisarvoista. Rikos- ja onnettomuusuutisissa suru saa helposti pääroolin, eikä hitaammissa feature- ja lifestyle-jutuissakaan säästellä tunnepitoisia sanoja kuvailtaessa rappioita, loppuun palamisia, traumoja, ihmissuhdesotkuja, tragedioita ja identiteettikriisejä. Urheilujournalismin kulunein klisee on “miltä nyt tuntuu?”, ja silti vastausta siihen janotaan niin riemukkaan voiton kuin katkeran tappionkin hetkellä.

Tekstissä kaikenlaiset tunteet pengotaan syineen ja seurauksineen pohjiaan myöten. Ääninauha paljastaa palan nousun kurkkuun, äänen sortumisen ja nyyhkäisyn. Videokamera ei päästä piiloon kostuvaa silmäkulmaa tai lohduttavaa olkapäätä. Mutta uutiskuva jähmettää kasvot vain hymyyn tai ilmeettömyyteen.

Mediakuvasto – valinnat siitä, millaisia kuvia näytetään tai jätetään näyttämättä – muovaa arkielämän käsityksiä tavoiteltavista, sosiaalisesti hyväksyttävistä tai ihailtavista ominaisuuksista. Vielä jokin aika sitten lehtien sivuilla ja tv-mainoksissa näkyi lähes yksinomaan valkoihoisia ihmisiä ja hoikkia vartaloita. Sittemmin etnisyyksien ja kehonmuotojen kirjo on monipuolistunut, mutta edelleen on tapana kehottaa hymyilemään kuvassa.

Itku on luonnollinen reaktio, mutta siitä tulee sosiaalisesti luonnollista vasta, kun se hyväksytään myös osaksi mediakuvastoissa näytettäviä tunteita.

Lähteinä käytetty Mervi Pantin artikkelia "The Value of Emotion: An Examination of Television Journalists’ Notions on Emotionality” (2010), Phun ym. lukua “Feeling in Photography, the Affective Turn, and the History of Emotions” teoksesta The Routledge Companion to Photography Theory (2020), Raittila ym. “Jokelan koulusurmat mediassa” (2008)