Isyys tuomion jälkeen
Vankilan muurit sulkivat Mikon pois lasten arjesta lähes vuosikymmeneksi. Nyt hän etsii tapoja olla läsnä ja luoda merkityksellistä yhteyttä, vaikka menneisyys kulkee mukana arjessa.
Fanni Karjalainen, teksti
Kasper Säkkinen, kuvat
Julkaistu 10.10.2025
Tunnelma A-killan tuetun asumisyksikön pihapiirissä on syksyinen ja melankolinen. Tuuli pyörittää lehtiä ja sisäpihan keskellä kohoavaan lipputankoon on vedetty Suomen lippu puolitankoon. Ympäröivien asuntojen sälekaihtimet ovat lähes poikkeuksetta suljettuja. Kauempaa kuuluu auton moottorin ääni, mutta piha on muuten hiljainen ja autio.
Mikko istuu sohvalle huoneessa, jonka paksut ikkunaverhot estävät päivänvalon pääsyn sisään. Huonekaluja on vähän: sohva, pieni pöytä ja televisiotaso. Aikaisemmin Mikko oli katsonut suoratoistopalvelua, mutta on nyt sammuttanut television. Musta ruutu heijastaa vain kattolampun keltaista valoa.
A-killan tuetun asumisen yksikössä asuvat sitoutuvat päihteettömään arkeen ja saavat tukea elämänhallintaan.
A-killan tuetun asumisen yksikössä asuvat sitoutuvat päihteettömään arkeen ja saavat tukea elämänhallintaan.
Mikolla on kolme lasta, jotka eivät asu hänen kanssaan. He syntyivät 2000-luvun alkupuolella, vuosina jolloin Mikko istui vankilassa erimittaisia jaksoja – yhteensä lähes kymmenen vuoden ajan, 1990-luvun lopulta aina vuoteen 2022.
Rikosseuraamuslaitoksen arvion mukaan Suomessa on noin 8 000–10 000 lasta, joiden toinen tai kumpikin vanhempi on vankilassa. Yhteyttä lapsiin pidetään useimmiten puhelimitse ja satunnaisissa perhetapaamisissa. Asiantuntijoiden mukaan tukea vanhemmuuteen on tarjolla lähinnä yksittäisten hankkeiden tai vapaaehtoistoiminnan kautta.
Arki vankilassa oli yksinkertaista ja toistuvaa: aamupala, työt ja lounas seurasivat toisiaan, ja illalla saattoi käydä kuntosalilla. Päivät sulautuivat toisiinsa.
– Onhan siellä aivan älyttömän tylsää, Mikko muistelee.
Osa Mikon tatuoinneista on tehty vankilassa. – Vankilassa joku aina osaa tehdä tatuointeja, tai luulee osaavansa.
Osa Mikon tatuoinneista on tehty vankilassa. – Vankilassa joku aina osaa tehdä tatuointeja, tai luulee osaavansa.
Ajatus lapsista kulki mukana koko ajan. Vahvimmaksi tunteeksi hän kuvailee jatkuvaa ikävää. Myös voimattomuus tuli tutuksi, kun yhteydenpito lapsiin onnistui vain harvoin. Tapaamisia tai mahdollisuutta osallistua lasten arkeen, harrastuksiin tai syntymäpäiviin ei suotu kenellekään.
Puhelut toivat hetkeksi iloa, mutta samalla ikävä ja toivottomuus kasvoivat. Minkäänlaista tukea vanhemmuuteen ei Mikon mukaan kuitenkaan tarjottu.
Mikko ei koe vankilatuomioiden muuttaneen sitä, millainen vanhempi hän on, mutta kertoo ymmärtäneensä raitistumisen myötä addiktion vaikutuksen vanhemmuuteen.
Valokuvat lapsista muistuttavat siitä, mikä on tärkeintä.
Valokuvat lapsista muistuttavat siitä, mikä on tärkeintä.
– Addiktiosta kärsivä ihminen ei oikeastaan pysty miettimään mitään muuta kuin omaa addiktiotaan. Käyttäminen on silloin etusijalla. Raitistuttua suurin risti kannettavana on se oma aikaisempi huumeiden käyttö ja se, että on sen takia lasten elämästä niin suuren osan istunut vankilassa.
Vaikeasta aiheesta Mikko puhuu rauhallisesti ja avoimesti, ja pitää katsekontaktin yllä. Hän ei kaunistele tai väistele, vaan puhuu asioista niiden oikeilla nimillä ja kantaa vastuuta menneestä.
Suhteet lapsiin ovat nykyisin eritasoisia. Vanhempiin lapsiin yhteys on harvinaisempaa, mutta nuorimman kanssa hän puhuu puhelimessa useita kertoja viikossa.
Kertoessaan väleistään nuorimman lapsen kanssa Mikon kasvoille nousee pieni hymy – ainut haastattelun aikana.
Vankila-aika on vaikuttanut huomattavasti nykyisiin suhteisiin. Etenkin vanhempiin lapsiin välit ovat heikommat kuin nuorimpaan, vuonna 2008 syntyneeseen lapseen. Vanhemmat lapset, vuosina 2002 ja 2004 syntyneet, kasvoivat isän ollessa vaihtelevasti vankilassa.
Jälkikäteen Mikko ajattelee, että jonkinlainen tuki vanhemmuuteen olisi ollut tärkeää. Vankila-aikana hän ei osannut pyytää apua. Hänen mielestään yhteiskunta unohtaa myös helposti lapset, joiden vanhemmat ovat vankilassa.
– Ei heitä huomioida erityisesti mitenkään. Niitä lapsia on kuitenkin paljon, ja olisi hyvä, että heidät huomioitaisiin. Tilanteesta johtuvaan oireiluunkin osattaisiin silloin suhtautua oikeanlaisesti, esimerkiksi koulussa, Mikko pohtii.
Hän painottaa, että lapsen kuunteleminen ja kohtaaminen on tärkeintä – etenkin niille, jotka kasvavat poissa olevan vanhemman varjossa.
Tulevaisuudessa pilkahtaa toivo. Mikko kertoo hankkeesta, joka on käynnistymässä hänen työpaikkansa päihde- ja rikostaustaisten vertaistukijärjestön Kris Tampereen, Tampereen yliopiston ja Tampereen rikoksettoman elämän tukisäätiön Retsin yhteistyönä: Vanhemmuus vankilan varjossa -kurssista.
Siellä tutkitaan vankilassa olevien vanhempien ja heidän lastensa perhesuhteita sekä palvelutarpeita. Kurssilta kerätyn tutkimustiedon pohjalta kehitetään uusia palvelupolkuja, jotka tukevat vankien lapsia ja perheitä sosiaalihuollon ja lastensuojelun puitteissa.
Kun hän puhuu kurssista, ääneen tulee uusi sävy – innostunut ja toiveikas.
Haastateltavan nimi on muutettu.
Fanni Karjalainen, teksti
Kasper Säkkinen, kuvat ja ulkoasu
Moreenimedia on Tampereen yliopiston journalistiikan, kuvajournalismin ja visuaalisen journalismin opiskelijoiden julkaisu.
Built with Shorthand