Ilvesläisyyden jäljillä

Mitä ilvesläisyys oikein tarkoittaa? Moreenimedia lähti ottamaan siitä selvää Ilves-kannattajien avustuksella. 

– Hyvä Tappara! huikkaa paikallisvastustajan kannattaja Ilveksen pelipaidan nähdessään. 

Tampereella väärän joukkueen fanittamisesta vinoilu on normaalia. Toki sen kuulemista Nokia-areenan viereisessä kuppilassa voi pitää hieman omituisena ottaen huomioon, että tänään pelivuorossa on Ilves.  

Pitkän linjan Ilves-kannattajaa Kati Multasta hyvässä hengessä harrastettu kuittailu ei haittaa. Se oikeastaan kuuluu asiaan. 

Jo 1990-luvun puolivälistä alkaen Ilvestä kannattanut Multanen valmistautuu joukkueensa kotiotteluun hyvissä ajoin. Areenan lähistölle hän saapuu yleensä vähintään tuntia ennen ottelua tunnelmoimaan. 

Ja mikäs on tunnelmoidessa. Ilves näkyy ja kuuluu jäähallin lähistöllä. 

Tampereella asuva Multanen näkee ilvesläisyyteen kuuluvan olennaisesti positiivisen oman joukkueen kannattamisen. Vaikeillakin hetkillä joukkuetta muistetaan kannustaa koko sydämellä eikä tehdä tyhmyyksiä. 

Kannustusta joukkue kaipaakin, sillä se on ensimmäiselle erätauolle lähdettäessä 0–1-tappiolla. 

Multasella ja hänen ystäväporukallaan on tapana tavata samassa kohdassa, pöydän ympärillä, ensimmäisellä erätauolla. Kohtaamiseen kuuluu jokaisella kerralla myös yhteiskuva, joka lähetetään heidän yhteiseen ryhmäänsä. Näin hekin, jotka eivät pääse paikalle, voivat olla menossa mukana. 

Pöydän ääreen kerääntyy aina vain lisää tuttuja.

Mutta entä he, jotka eivät voi syystä tai toisesta hallilla käydä? 

– Ilves on yhteisö, johon saa aina tulla. Se ottaa sinut vastaan juuri sellaisena kuin olet, sanoo itseään etä-Ilvekseksi kutsuva Ossi Hoikkala. 

Helsingin seudulla asuva Hoikkala ei työkiireiltään ehdi aina peleihin. Hänen mukaansa yhteisöön voi hyvin kuulua Tampereen ulkopuolella ja esimerkiksi fanituotteet saavat aikaan hyviä keskusteluja. Niistä kun voi tunnistaa vertaisensa. 

– On hienoa, että ilvesläisyys jää, vaikka muuttaisi muualle, sanoo Multanen. 

Enempää emme ehdi aihetta käsitellä, sillä toinen erä on alkamaisillaan. Viimeinen huikka kahvista, ja takaisin omalle paikalle.

Erän alku on vaikea. Vastustaja tekee maalin, mutta Ilves-kannattajien onneksi se hylätään. Jotain pitäisi silti keksiä, jotta maali tulisi. 

Ilves saa mahdollisuuden ylivoimalla. Kiekko pyörii maalin edustalla ja löytää kuin löytääkin tiensä maaliin. Yleisö kohahtaa: ihmiset pomppaavat ylös penkeistään ja taputtavat villisti. 

Erätauko koittaa, mutta tasoituksestakin huolimatta Ilves on jälleen valahtanut takaa-ajajan paikalle. 

Takaa-ajajan rooli on ilvesläisille tuttu. Pitkään seura keikkui konkurssin rajoilla vailla menestysmahdollisuuksia. Hoikkalan mielestä nuo ajat ovat tehneet kannattajista pitkäjänteisiä: nyt menestyksen kasvaessa yksi hävitty ottelu ei harmita kovin paljoa. Multanen on asiasta samaa mieltä, ja toteaa, että ”koko kauttahan tässä pelataan”. 

Joku saattaa miettiä, mitä järkeä on ollut seurata niinkin surkuhupaisan joukkueen edesottamuksia.

Ilveksen kannattaminen on ollut kaveriporukoiden yhteinen ajanvieton tapa. Yhteisöön kuuluminen on edelleen kantava voima. 

Ilvesläisille tuttu laulu alkaa soida areenalla. Se tietää sitä, että viimeinen erä alkaa. Tasoihin olisi tultava. 

Maalin tekeminen on yhä vaikeaa. Tällä kerralla Ilves ei pistä paremmaksi, vaan joutuu taipumaan Pelicansin käsittelyssä.  

– Aina ei voi voittaa, Multanen sanoo katsomosta lähtiessään. 

Hän tulee huomaamattaan osoittaneeksi, mistä tässä kaikessa lopulta on kyse. Ilvesläisyys ei ole riippuvainen joukkueen menestyksestä. Ilvesläisyys on sitä, kun seuran logoa kannetaan ylpeästi myös tappion hetkillä. 

_{Patrik Oksanen, teksti ja kuvat}

Moreenimedia on Tampereen yliopiston journalistiikan, kuvajournalismin ja visuaalisen journalismin opiskelijoiden julkaisu.