Hapo Club juoksuttaa Tamperetta 

Hapo Club sai alkunsa vuonna 2024, kun tamperelainen Jemina Forss halusi luoda yhteisön, johon olisi helppo tulla riippumatta vauhdista tai taustasta.

Kilpajuoksutaustan omaava Forss tiesi, etteivät kaikki kaipaa tuloslistoja, vaan tärkeämpää on vähentää yksinäisyyden tunnetta ja tarjota turvallinen porukka.

Lenkkien reitit ja vauhdit suunnitellaan niin, että mahdollisimman moni pystyy osallistumaan. 

 – Monen mielestä juoksu on profiloitunut yksin harrastettavaksi, mutta mitäänhän ei kannata tehdä yksin, jos sen voi tehdä yhdessä, Forss sanoo. 

Ilma on hyinen ja tuuli kolmetoista metriä sekunnissa, silti värikkäitä shortseja vilkkuu siellä täällä. Puheensorinaa kuuluu joka puolelta, vaikka paikalle on itseni mukaan lukien tullut juoksijoita myös yksin.

Pian juoksuklubin perustaja Forss nousee korokkeelle ja toivottaa kaikki englanniksi tervetulleiksi.

Hän huutaa tuulen yli illan ohjelman: tarjolla on kaksi ryhmää, kasi ja kymppi. Forss puhuu lenkeistä vain näillä nimillä, sillä hänen mukaansa ei ole tärkeää kumpi ryhmä juoksee kovempaa tai pidemmälle.

Lyhyet käytännön asiat käydään läpi, sitten on aika lähteä liikkeelle. 

Saimi Linnakylä ja Sanni Koskela vetävät illan kasiryhmää. He tietävät, miksi porukassa juokseminen koukuttaa. 

– Hapo Clubissa on se hyvä, että sinun ei tarvitse miettiä reittiä eikä vauhtia, voit vain tulla juoksemaan, Koskela sanoo. 

 Linnakylä nyökkää vierellä. 

– Totta kai saat myös ihanan hetken ihmisten kanssa. Ei tarvitse olla vain omissa ajatuksissa, jos ei halua. Ja porukasta saa tsemppiä, joka vie eteenpäin. 

Porukassa juoksu muuttuu helpommaksi, ja monelle myös hauskemmaksi. Kuulen useamman suusta, että suurin osa lenkeistä olisi yksin puurtaen jäänyt juoksematta. 

– Kesähelteellä yksin olisi helppo lopettaa kesken. Talvipakkasilla taas liukkaus karkottaisi. Sääolosuhteetkin tuntuvat lempeämmiltä, kun ne koetaan yhdessä, Linnakylä kuvailee. 

Huomaan pian juoksevani ranskalaisen Lily Desbos'n vierellä. Hän on ollut Suomessa ja Tampereella vain kolme viikkoa ja tullut lenkille etsimään ystäviä ja yhteenkuuluvuudentunnetta.

Juttelemme englanniksi, ja samalla kun yritän pysyä hengästyneenä tahdissa, käännän kysymyksiäni toiselle kielelle. 

– Olen tutustunut täällä ihmisiin, joiden kanssa olen tavannut muissakin aktiviteeteissa, Desbos kertoo. 

Hänen mielestään parasta on lenkin keskivaihe. 

– Silloin juoksuun on löytynyt jo hyvä rytmi, vauhti on sama kuin ympärillä olevien, ja ajatustenvaihto alkaa onnistua. 

Uuteen maahan ja kaupunkiin muuttaneelle juoksuklubin tarjoama yhteisö on ollut nopea tapa saada uusia ystäviä.

Huomaan huikkaavani lopuksi hänelle: see you next week, nähdään ensi viikolla. Ehkä se oli sellainen hetki, jolloin tähän porukkaan tuntee kuuluvansa. 

Koskela kertoo, että uusia tulijoita on joka viikko. 

– Jemina on onnistunut luomaan tosi vastaanottavan tunnelman. Hän haastaa välillä lenkkien alussa, että jutelkaa tänään jollekulle uudelle. Se vähän rikkoo jäätä, ja tekee suomalaisille hyvää. 

Monelle klubi on aikuisiän harrastus, joka korvaa lapsuuden joukkueet. 

– Lapsena oli paljon sosiaalisia harrastuksia, mutta aikuisena harrastukset ovat kuin varkain vaihtuneet yksinharrastamiseen. Tämä on korvannut sen tyhjiön, Koskela jatkaa. 

Kun lenkki päättyy pimeän yliopiston pihalle, porukka muodostaa hauskan ihmismadon.

Molemmat ryhmät saapuvat yhtä aikaa perille, ja lopuksi kaikki kopauttavat nyrkkinsä yhteen ja sanovat toisilleen kiitos. Se tuntuu rituaalilta, joka sulkee illan. 

 Seisoessani osana ihmismatoa huomaan miettiväni, sainko juuri 80 uutta ystävää. Ehkä en, mutta juoksin heidän kaikkien kanssaan.

Yhteenkuuluvuuden tunne jää kehoon kauemmaksi aikaa kuin maitohapot lihaksissa.