Haluan kotiin
Nykyään tiedetään, että lähes kaikki ihmiset kokevat koti-ikävää. Se ei aina tarkoita yhtä paikkaa, vaan tunnetta, joka voi kiinnittyä ihmisiin, hetkiin ja muistoihin.
Kuvat ja teksti Ronja Koskinen
Julkaistu 5.5.2026
Sana nostalgia tulee kreikan sanoista nostos (kotiinpaluu) ja algos (tuska). Alun perin sillä kuvattiin fyysistä sairautta, jota kaukana kotoa olevat ihmiset kokivat.
Itse lähden kotoa päästäkseni kotiin. Jätän läheiseni päästäkseni läheisteni luokse. Vaihdan kieltä huomaamattani, välillä ajatukseni takkuavat. Ikävöin kotiin samalla kun saavun kotiin.
Elämäni on jatkuvaa lentojen varaamista, tapaamisten suunnittelua, laukkujen pakkaamista ja purkamista. Hyvästejä, ikävää, jälleennäkemisiä. Kun ahdistus iskee, huokaan usein ääneen: haluan kotiin. Mutta missä koti on?
Hartola 15.3.2026, illallinen perheen kanssa.
Wien 11.2.2026, illallinen ystävien kanssa.
Hartola 16.3.2026, sänky.
Koti on syvällä pienen, kuolevan kotikyläni maaperässä. Täällä minä synnyin ja kasvoin, kuten isäni ja hänen sukunsa 1600-luvulta lähtien. Äitini suku revittiin juuriltaan Karjalasta.
Lapsuudenkodissa ja kylänraitilla aika tuntuu pysähtyneen. Perheeni on turvaverkko johon voin kietoutua elämän kolhiessa.
Pääskyset pesivät yhä kotitalon ullakolla ja niiden äänet kuuluvat kesäöisin. Ne lentävät maailman ääriin ja palaavat aina lopulta takaisin.
Koti on kämppisten kanssa toisella puolella Eurooppaa, kaupungin sykkeessä. Tänne olen rakentanut itselleni elämän täynnä ystäviä, merkityksellistä työtä ja kulttuuria.
Olemme jokainen hieman ulkopuolisia, mutta pidämme toisistamme huolta. Pelaamme lautapelejä, istumme kahviloissa ja tanssimme aamun pikkutunneille.
Kiertelen usein kaupungin kaduilla katselemassa kauniita rakennuksia, ja magnoliapuita puistoissa. Välillä karkaan vuorille, ne saavat yhä henkeni salpautumaan.
Koti on opiskelijakaupungissa Suomessa. Pienen yksiön seinät tuntuvat välillä ahtailta kahdelle ihmiselle ja kissalle, mutta päivät ovat täynnä rakkautta ja arkirutiineja.
Urheillaan, käydään Prismassa ja pestään pyykkiä, katsellaan kuinka peikonlehdet kasvavat. Ystävät tulevat kahvittelemaan. Kissa kehrää sylissä ja jättää karvoja kaikkialle.
Olemme eläneet vuosia onnellisina etäsuhteessa. Yhteinen aika tuntuu aina arvokkaalta, hänen kainalossaan olen kotona.
Tampere 6.4.2026, sänky.
Wien 27.2.2026, metro.
Hartola 13.3.2026, vaari ja Nala.
Kiinnyn paikkoihin, ihmisiin ja rutiineihin, mutta silti jokin minussa haluaa aina jatkaa matkaa. Koti on elämää jatkuvassa välitilassa, laukut pakattuina ja ovi raollaan.
Kuvasarja on tehty Visuaalisen journalismin ja visuaalisen tutkimuksen maisteriohjelman journalistinen kuvaprojekti -kurssilla keväällä 2026. Kurssin vastuuopettajana toimi kuvajournalismin yliopisto-opettaja Elias Lahtinen. Kuvasarjojen tekemistä ohjasi myös vieraileva opettaja, valokuvaaja Akseli Valmunen. Tekstien editoinnissa auttoi journalistiikan yliopisto-opettaja Anu Kuusisto.
Built with Shorthand