Apinointia ystävien kanssa

Ennen kiipeily oli matkustuskeino, jolla päästiin kulkemaan pisteestä A pisteeseen B. Nykyään kiipeily on trendin aallonharjalla oleva liikuntamuoto. Kaverukset Joel Hautecoeur ja Teemu Korppinen raottivat harrastuksen helppoutta ja palkitsevuutta.

On torstai-iltapäivä ja Lielahdessa sijaitseva Tampereen kiipeilykeskus on juuri avannut ovensa. Kaksi kiipeilyn harrastajaa, Joel Hautecoeur ja Teemu Korppinen, ovat luvanneet näyttää, miten boulderoidaan. Boulderointi on kiipeilyä ilman valjaita tai muita varmistusvälineitä, ja sitä tehdään yleensä ulkona kallionseinämillä tai sisällä matalilla kiipeilyseinillä. Tunnelma kiipeilyhallilla on rennon letkeä.

– Me olemme yleensä käyneet Nekalan hallilla, sillä se on lähempänä. Tänään päätettiin kuitenkin tulla boulderoimaan tänne Lielahteen, toteaa Helsingistä juuri Tampereelle muuttanut Hautecoeur.

– Olemme kokeilleet nyt myös köysikiipeillä valjaiden kanssa. Esimerkiksi itse olin kesällä Mustavuoressa kokeilemassa tätä, Korppinen jatkaa.

Miehet ystävystyivät noin vuosi sitten ja lähtivät kokeilemaan kiipeilyä yhteisen kiinnostuksen kautta. Korppinen (kuvassa oik.) oli tuolloin harrastanut lajia puoli vuotta, ja Hautecoeur pari vuotta enemmän. Nyt kiipeilyseinille tulee kavuttua noin pari kertaa viikossa.

Kynnys kokeilla kiipeilyä on todella matala, ja myös luovuus pääsee valloilleen tämän lajin parissa.

– Koronavuosina tuli lähdettyä mukaan tähän kiipeilyvillitykseen, vaikka olin jo aikaisemmin kokeillut lajia. Se vain vei mukanaan, Hautecoeur kertoo.

Kiipeily tosiaankin on kokenut hurjan suosion nousun viimeisten vuosien aikana. Esimerkiksi Yle uutisoi, että kiipeilyn harrastajien määrä on moninkertaistunut 2000-luvulla.

Tähän yhtyy myös Tampereella toimivan kiipeilykerho Vertikaalin jäsen Veera Saarimäki. Hän ohjaa myös kiipeilyryhmiä Tampereen alueella.

– Debyytti Tokion olympialaisissa on lisännyt lajin näkyvyyttä. Uusien hallien perustaminen Suomessa ja ulkomailla on lisännyt kiipeilyn saavutettavuutta, eikä lajia ole enää välttämätöntä harrastaa ulkona. Nopea piipahdus lähihallille riittää, Saarimäki selventää.

– Tässä kohtaa arkkivihollisensa eli korkeiden paikkojen pelon silmästä silmään, Hautecoeur toteaa.

Lajin harrastajien puolelta viesti on selkeä. Kiipeilyssä parasta on Hautecoeurin ja Korppisen mielestä sosiaalisuus ja itsensä ylittäminen. Myös lajin aloittamisen helppous viehättää.

– Tämä on hauskaa puuhastelua. Tässä pääsee viettämään aikaa kavereiden kanssa ja samalla liikkumaan ilman, että se tuntuu urheilulta, Korppinen sanoo.

– Monipuolisempaa kuin salilla käyminen, Hautecoeur komppaa.

Kynnys kokeilla kiipeilyä on todella matala, ja myös luovuus pääsee valloilleen tämän lajin parissa.

– Tässä kohtaa arkkivihollisensa eli korkeiden paikkojen pelon silmästä silmään, Hautecoeur toteaa.

Pienen juttutuokion jälkeen ystävykset haluavat näyttää, miten kiipeily sujuu. Kengät jalkaan, magnesiumia käsiin ja sitten mennään. Välineitä ja varusteita ei paljoa tarvita. Riittää, että on intoa ja uskoa itseensä.

Ensimmäisen seinän juurella aletaan miettiä mahdollisia reittejä ylös. Tässä kohtaa tärkeintä on yhteistyö ja ongelmanratkaisukyky: kaverukset pohtivat yhdessä, mistä kannattaisi lähteä liikkeelle, ja sitten kokeillaan.

Joskus epäonnistutaan, mutta yleensä muutaman yrityksen jälkeen jompi kumpi on jo ylhäällä.

Hautecoeurin mielestä kiipeily vaatii oikeanlaista asennetta ja tahtoa. Muuten siitä ei tule mitään. Hän uskoo, että kiipeily kasvattaa niin henkisesti kuin fyysisesti ihmistä.

– Tai sitten tämä on pelkkää apinointia, Korppinen kommentoi väliin.

Myös ohjaaja Saarimäki yhtyy miesten sanoihin. Kiipeilyä ohjatessaan hän kertoo huomanneensa, että se tarjoaa monipuolisia haasteita kaikentasoisille kiipeilijöille. Erityisesti hetket, jolloin ryhmäläiset ovat ylittäneet itsensä, ovat todella palkitsevia.

– Täytyy tasapainotella monen eri asian kanssa: pitää huolehtia ryhmän turvallisuudesta, hallita ryhmäläisten korkean paikan- ja tippumisen pelkoa sekä samalla muistaa pitää hauskaa, summaa Saarimäki.

Korppinen ja Hautecoeur jatkavat vielä hetken kapuamista. Liian tosissaan tätä ei kuitenkaan oteta. Nauretaan, kun sille on aihetta ja kannustetaan toinen yli äärirajojen. Onnistumisen tunnetta ei kuitenkaan voita mikään.

– Olen voittanut jopa korkeanpaikankammoni tämän lajin parissa. Joten sekään ei todellakaan ole este harrastaa kiipeilyä, Hautecoeur tunnustaa.

Hautecoeur myös paljastaa, että kiipeilyseinällä vastaan tulevat esteet päätyvät joskus hänen uniinsa. Jos jokin reitti ei ole onnistunut, se jää vaivaamaan.

– Se on sellaista mielikuvaharjoittelua pään sisällä. Tämän lisäksi on tärkeää päästä puimaan näitä vaikeita reittejä muiden kanssa joko kiipeilyn aikana tai sen jälkeen. Siten niistä pääsee yli ja voi jatkaa eteenpäin.

Naurunremakoilta ei voi kiipeilyn ohessa välttyä. Se kuuluu asiaan.

Naurunremakoilta ei voi kiipeilyn ohessa välttyä. Se kuuluu asiaan.

–Meitä voi kutsua nimellä "boulder bros", kaverukset huudahtavat.

–Meitä voi kutsua nimellä "boulder bros", kaverukset huudahtavat.

Noin tunnin kiipeilyhetken jälkeen miesten kädet alkavat väsyä ja voimat hiipua. On aika tehdä viimeiset nousut ja jatkaa ensi kerralla niistä kohdista, joihin on jäänyt tällä kertaa jumiin.

Joka kerta ystävyys kuitenkin vahvistuu, vaikka kiipeily ei luonnistuisikaan.

Teksti ja kuvat: Nea Jokela

Moreenimedia on Tampereen yliopiston journalistiikan, kuvajournalismin ja visuaalisen journalismin opiskelijoiden julkaisu.