Aikakoneella läpi vuosikymmenten

1970-luvulla Tampereen yliopiston toimittajakoulun maine oli sävyltään vahvasti taistolaisen punainen. 1980-luvulle tultaessa ja nousukauden saapuessa, tuota aikaa tuskin muistettiin enää. 1980-luvun taitteessa journalismin ammattina löysi nuori mies, joka oli aina haaveillut olevansa toimittaja. Koska Tampereelta löytyi keskeinen toimittajakoulutuksen keskus, oli urallaan toimittajana, opettajana ja tutkijana toimineen Esa Sirkkusen, 69, valinta helppo. Opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä saivat jäädä osaksi entistä elämää.  

1970- ja 1980-lukujen taitteessa atk-laitteisto alkoi hiljalleen mullistaa tapoja opiskella. Teknologinen muutos näkyi Sirkkusen ja opiskelijatovereiden arjessa konkreettisesti harjoitustoimituksen laitteistoissa ja tv-studion puolella. Tilojen varustelua Sirkkunen kuvailee kohtuullisen hyväksi. Jos teknologinen varustelu kiihtyi, niin teoreettisen puolen kehitys jäi puolestaan jalkoihin.  

– Se teoria oli todella abstraktia ja aika korkealla tasolla. Puuttui sellainen tutkimus, joka olisi keskittynyt esimerkiksi toimittajan työhön.  

Osittain tämä akateemisen tutkimuksen korkealentoisuuden takia gradut eivät meinanneet valmistua, mutta toisinaan tässä onnistuttiin. Sirkkunen muistelee yhtä tapausta, jossa työnsä jälkeen tyytymätön tuleva maisteri kävi poistamassa kovakantisen tutkielmansa arkistoista, jotta ei tarvitsisi ’’hävetä niin paljon’’. 

Vuonna 1976 pääsykokeen kunniallisesti suorittaneella opiskelijalla oli Tampereella valittavanaan kaksi vaihtoehtoa: toimittajatutkinto sekä pidempi tiedekunnan tutkinto.  Toimittajantutkinto oli erittäin käytäntöpainotteinen, noin 2,5 vuotta kestänyt koulutus, jossa teoreettista opetus oli integroitu vahvasti käytännön tekemiseen. Toimittajatutkinto piti sisällään toisenkin erikoisuuden, joka nykypäivänä tuntuu varsin nurinkuriselta: Ovet linjalle eivät avautuneet, mikäli hakijalta ei löytynyt jo ennestään kokemusta toimittajan työstä.

– Jotta linjalle pääsi sisään, piti olla vähintään puoli vuotta töissä jossain toimituksessa ennen sitä, Sirkkunen muistelee.  

Asialla oli myös varjoisa puoli. Työkokemuksen ennalta vaatiminen aiheutti paljon vastalauseita, joiden mukaan tilanne ei ollut tasa-arvoinen hakijoiden kannalta. Kustantajat ja lehtiyhtiöt ajattelivat tilanteesta tietenkin toisin. Näin he pystyivät vaikuttamaan siihen, ketkä koulutukseen pääsevät.  

Sirkkunen itse opiskeli tiedekunnan linjalla. Kahta opintoputkea yritettiin hänen mukaansa ajoittain yhdistää, mutta siitä saatiin aikaan ainoastaan riitoja. Sama kahden linjan rakenne jatkoi toimintaansa edelleen läpi 1980-luvun. Modernin harjoitusjärjestelmän syntymiseen oli kuluva vielä paljon aikaa. Tiedekunnan puolella operoivat opiskelijat kokivat enemmän haasteita työllistyä, koska harjoittelupaikka täytyi hankkia itsenäisesti.  

Ensimmäisen kotisijansa Sirkkunen löysi Tampereen Opiskelijasäätiön Asuntojen (TOAS) tarjonnasta. Arki ja asuineliöt jaettiin tyttöystävän kanssa. Sirkkunen toteaa kokeneen Tampereen kaupunkina erilaisena kuin nyt. Muuttaessa ylle oli lätkäisty erityisen vahva teollisuuskaupungin leima. Baareja oli paljon, ja niissä huuhdottiin ankarasti alas 70-luvun karua aikakautta. Kulutusjuhlaa saataisiin vielä odottaa. Peruskuvion opiskelujen ohelle muodostivat Tillikka ja Yo-talo. 

– Opiskelijat olivat kyllä kaikkialle tervetulleita, ja mehän elimme täällä sitten kuin pellossa, Sirkkunen hymähtää.  

Ideologiat ja yleinen tiedostuneisuus ovat lähes aina olleet osa toimittajakoulutuksen opiskelijoiden yhteiseloa. Tämän allekirjoittaa myös Sirkkunen. 

– Tiedostusopiksi sitä silloin sanottiin. 1970-luvun alku oli voimakasta taistolaisuuden aikaa.  

Oman aatteensa rohkaisemat taistolaiset pyrkivät esimerkiksi tuomaan Neuvostoliiton ideologian mukaista kirjallisuutta osaksi opintoja. Tämä aiheutti erilaista vääntöä opetushenkilökunnan kanssa. Luennoitsijoita haastettiin aggressiivisesti heidän kurssikalvojensa sisällöstä. Kampuksen arkea värittivät useat mielenilmaukset lakkoineen.  

Jyrkkä taistolaisuus ajoi itsensä lopulta umpikujaan. Sirkkunen kuitenkin toteaa, että hänen mukaansa tietynlainen länsimaissa vaikuttanut ’’yleisvasemmistolaisuus’’ oli edelleen vahvasti läsnä. Tampereen yliopisto on aina profiloitunut vahvana yhteiskuntatieteiden osaajana, ja sen myötä monenlaisia aatteellisia virtauksia on saapunut ulkomailta keskelle suomalaista opiskelijaelämää. Kaikki nykyinen tasa-arvokeskustelu oli Sirkkusen mukaan nähtävissä jo hänen opiskeluvuosinaan.  

Opiskeluarki vei kalenterista paljon aikaa ja käytännönkurssit kestivät pitkään. Lehti- ja tv-työn harjoittaminen söi yleensä suuren osan kevät- ja syyslukukausista, montaa kirjatenttiä ei väliin juuri mahtunut. Akateeminen tulosvaatimus ei 1970-luvulla ollut vielä niin kireä kuin tänään. Jos nykyään tiedekuntien rahoitus kasvaa jokaisesta suoritetusta tutkinnosta, oli asia vielä Sirkkusen aikana toisin. Yleistä vaatimustasoa hän kuvailee tiukaksi. Monia suoranaisesti pelotti ryhtyä gradun tekemiseen.  

Sirkkusen ja hänen opiskelijatovereidensa hauskanpito manifestoitui vaihtelevan bänditoiminnan, kuten orkesteri Vaihtelevan rytmijalan muotoon, sekä oman kabareeryhmän, Manipulan, perustamisena. Monikameraryhmä taltioi toimintaa pimennetyssä puheopin studiossa, jossa efektejä luotiin innovatiivisesti piirtoheittimellä ja sen kalvoilla. Tuotannoissa mukana toimivat muun muassa tuleva elokuvatutkija Antti Alanen sekä tuleva elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki. Myös arvostettu Pahkasika-julkaisu sai alkunsa toimittajaopiskelijoiden aloitteesta. 

– Monenlaista pelleilyä oli.    

Sirkkunen toimi myös yhden kauden verran tuolloisen ainejärjestön, Tiedottajat ry:n, puheenjohtajana. Juhlat olivat tärkeysjärjestyksessä korkealla, ja niihin haluttiin panostaa. Kattaus koostuikin omista ohjelmanumeroista omine bändeineen.  

Ainejärjestöt kilpailivat leikkimielisesti siitä, kuka järjestää kampuksen parhaimmat kekkerit. Sirkkusen mukaan voittajaa ei tarvinnut hirveämmin arvuutella, sillä toimittajakoulutus hoiti homman poikkeuksetta kotiin.  

Tuoleja ja tuoppeja kulutettiin ahkerasti esimerkiksi legendaarisessa ravintola Tillikassa. Alkoholikulttuuria hän kuvailee nykyaikaa myönteisemmäksi.   

– Tillikkaan piti päästä aina alkuillasta ja sitten loppuillasta Yo-talolle. Se oli silloin aina täynnä viikonloppuisin.  

Siellä tulevaisuuden journalistien kanssa kannuksiansa kasvattivat myös tuon vuosikymmenen kovimmat manserock-nimet: Eppu Normaali, Sielun Veljet, Juicea tietenkään unohtamatta.  

Euroopan unioni, aukeava maailma ja edulliset lennot 

Vastaperustetussa Uudessa Jutussa toimittajana työskentelevä Anu Partanen, 50, aloitti opintonsa Tampereella vuonna 1995. Lukiota seuranneen välivuoden aikana kirjastossa selailtu opinto-opas raotti toimittajaopintojen runkoa sen verta kiinnostavalla tavalla, että Partanen päätti tarttua mahdollisuuteen.  

– Ei ollut mitään sellaista ajatusta tai unelmaa, että ehdottomasti haluan toimittajaksi. Oikeastaan ihan vaan se, että opinnot kuulostavat kiinnostavalta, että minähän kokeilen. 

Yksi pääkaupunkiseudulla varttuneen Partasen kriteereistä oli päästä uusille reviireille. Lisäksi Helsingin avoimen yliopiston viestinnän kurssit osoittivat hänelle sen, kuinka tylsää organisaatioviestintä voi olla. Tampereen käytännönläheisemmän kulttuurin kutsu ohitti formaalien viestintäkaavioiden vetovoiman.  

Opiskeluidensa alussa Partanen saapui Tampereelle junan kyydissä Hämeenlinnasta, jossa hän asui hetken isovanhempiensa asunnossa. Tämän jälkeen asunto hankittiin jokaiselle toimittajaopiskelijalle tuolloin tutun ravintola Doriksen vierestä.   

Tampere näyttäytyi Partoselle todella eloisana ja opiskelijaystävällisenä, jonka asukkaat huolehtivat hiuksistaan ja pukeutuivat tyylikkäästi. Nouseva brittipop-skene näkyi katukuvassa vahvasti. Entisten vuosikymmenten vahvasti ihannoima suomirock tamperelaisine alahaaroineen ei kuitenkaan Partosen levysoittimessa päässyt ääneen. 

– En kyllä mitään Eppu Normaalia tai Popedaa kuunnellut koko sinä aikana.   

Yliopistomaailman ulkopuolella vaikuttaneet kiljupunkkarit olivat hyvää baariseuraa.  

– Niillä oli jossain Pispalan seudulla sellaisia puutaloja, joissa oli ulkovessa ja joihin ei tullut vettä. Siis ihan laillisesti asuivat siellä. Se oli oma skenensä myös. 

Kadut täyttyivät runsaslukuisista baareista, kahviloista ja levykaupoista, joihin oli lyhyt matka saapua asiakkaaksi. Yliopistollekin oli vaivatonta matkata opintojen niin velvoittaessa. Arkipäiviä sopi juhlistaa viikolla Doriksessa. Vaihteluita toivat kotibileet ja baarikierrokset. YO-talolla nautittiin livemusiikista. Tanssilattioilla oli soveltuvaa heilua aamuun saakka ja juomaa kului paljon.  

1990-luvun puolivälissä Tampereen toimittajaopiskelijoiden vapaa-aikaa alkoi koristamaan uusi väri, oranssi. Teekkareilta tuttu opiskelijahaalarikulttuuri rantautui keskelle ainejärjestöä, jota oli pitkään leimannut omaehtoinen ja individuaalinen suhtautuminen kaikkeen kollektiiviseen hurmokseen. Partanen muisteleekin Vostokin olleen pieni ja sisäänpäin lämpenevä ryhmittymä noihin aikoihin. Haalarit eivät kuitenkaan Partasen ja monen muun Vostokin ylle koskaan päätyneet. Osa oli niitä kohtaan suopeampi, osa taas ajatteli niitä liian ryhmähenkisinä ja teekkarikulttuuriin kanssa flirttailevina. 

Vuosikurssi oli todella tiivis ja ennalta määrätty lukujärjestys määritteli hyvin pitkälti ajankäytön. Sivuaineita pääsi suorittamaan vapaammin, mutta muuten toimittajaopintojen runko oli valmisteltu etukäteen. 

Lähiopetusta oli paljon, ja siitä suuren osan muodosti harjoitustoimituksessa työskentely. Partanen muistelee, että esimerkiksi Tampereen elokuvafestivaalien aikana tuotettiin yhteistyössä teemaan keskittyvää julkaisua. Radio-opintoja tehtiin Radio Moreenin studiossa, kun Moreenille taiottiin ohjelmistoja lähetettäväksi. Akateeminen puoli hoitui sivuaineita tenttimällä ja tilastotieteiden perusteita välttelemällä. Tenttikirjan sisältö imuroitiin sisällysluetteloineen ja takakansineen tajuntaan öisin, samalla napsien kofeiinitabletteja. Näin saatiin suoritusrekisteri loistamaan, pitkäkestoisen muistin kustannuksella tosin.  

– Tentit menivät ihan hyvin, ja viikon päästä en muistanut siitä kirjasta enää mitään. Eli se ei ollut kovin vastuullinen tai hyvä tapa opiskella. 

Ajan hengelle tyypillisesti keskusteluja määrittelivät musiikilliset suuntaukset ja bändit. Livekeikat kiinnostivat poliittista aktiivisuutta enemmän. Ennen Tampereelle saapumistaan Partanen muistelee Helsingissä olleen käynnissä muutoksen kevät. Mielenosoituksissa nostettiin esille vegaanisia arvoja ja pidettiin luonnon puolia. Globalisaatiota vastustettiin ja maailmanpankkien kourat haluttiin pitää irti Suomesta. Tämänkaltaista aktivismihenkeä Partanen ei muista yliopistolla nähneensä eikä kokenut esimerkiksi tuolloista ainejärjestöään, nykyäänkin vaikuttavaa Vostokia, kauhean tiedostavaksi.  

– Totta kai toimittajaopiskelijoina seurasimme uutisia, mutta en muista, että olisi ollut sellaista erityistä maailman tilasta keskustelua. 

Partasen vuosikurssin alku sijoittui sopivasti laman jälkeiseen aikaan, juuri ennen nousukauden alkamista. Siinä missä edelliset laman aikaiset vuosikurssit valmistuivat pitkälti työttömiksi, oli tilanteeseen hiljalleen tulossa muutos. Tämä loi hänen mukaansa aikaan optimistisen ilmapiirin opiskelijoiden keskuudessa. Monet jättivät opintonsa tauolle, mikäli työsopimuksen pääsi allekirjoittamaan.  

Nyt Partanen kuvailee vuosikurssinsa työllisyysnäkymien olleen ruusuiset, vaikka tuolloin tilanteesta ei näin ajateltukaan. Nykyaikana yleistyneiden, tarvittaessa töihin tulevien sopimuksia ei 1990-luvulla jaeltu. Nyt Partanen ajattelee vallinneen tilanteen olleen luksusta, mutta tuolloin työmarkkinoita paheksuttiin ja niiden tarjontaan suhtauduttiin julmistuneesti.  

– Siihen aikaan me kipuilimme ihan hirveästi sitä, että ne työsopimukset olivat määräaikaisia. Oli joko puolen vuoden määräaikainen tai vuoden määräaikainen. Näin jälkikäteen ajatellen, nehän olivat kuitenkin ihan täysiä työsopimuksia täydellä palkalla.   

Ranskassa vietetyn vaihtovuoden jälkeen suoritettu kandidaatin tutkinto antoi hetkellisen pisteen opintovuosille. Kymmenen vuoden tauon jälkeen, vuonna 2006, Partanen palasi tekemään graduansa ja hoitamaan loput opintonsa maaliin.  

 – Myöhemmin valmistuin ja tein opinnot loppuun niin, että otin opintovapaata töistä ja kävin Tampereella seminaareissa. Muuten asuin Helsingissä. 

Ajan henkeä Partanen muistelee lämmöllä. Suomen liittyi osaksi Euroopan unionia, euro korvasi markan valuuttana ja toi mukanaan nousukauden sekä Nokian kipuamisen markkinajohtajaksi. Lentoyhtiöt tarjosivat uutuutena edullisia lentolippuja, joten välittömästi kun kalenteri näytti vapaata ja tilillä oli painetta, kuljettivat halvat lennot ympäri Eurooppaa. 

– Sanoisin, että vuosikurssilleni ajat olivat kyllä hyvät. Aika oli toiveikasta ja maailma oli auki. Hyvin helppoa ja toiveikasta verrattuna nykyaikaan. 

Estonia, kieliopin haastavuus ja tenttivastausten ennustaminen 

Tampereen pääsykokeisiin valmistautuessaan Piia Pasanen, 52, tankkasi koeaineiston selkärankaan saakka. Yhden tehtävistä Pasanen muistaa elävästi. Aineistona oli tuolloin Suomea kohahduttaneen, armeijasta rynnäkkökivääreineen karanneen jalkajousisurmaaja Mika Murasen tapaus, jonka pohjalta täytyi kirjoittaa uutinen. 

Lama-ajan tapahtumat vaikuttivat vielä vahvasti vallinneeseen ilmapiiriin, minkä lisäksi alkavaa opiskelusyksyä järkytti juuri opintojen alkuun ajoittunut tuhoisa merionnettomuus, jossa risteilijäalus M/S Estonia upposi syyskuun 28. päivänä vuonna 1994. 

 – Muistan vielä, kun menin kuppilaan aamulla ja sieltä vain katsottiin erikoislähetyksiä telkkarista.  

Toimitusmaailmassa kun tapahtuu jotain isoa, niin silloin uutiskoneetkin käynnistyvät ja toimitukset sähköistyvät.  Näin tapahtui osin opetustasollakin. 

 –  Mehän saimme Estonian uutisoinnista opiskeluun ja moniin tehtäviinkin analysoitavaa aineistoa ja pohjaa.  

Ylen uutisankkurina ja tv-tuottajana nykyään työskentelevä Pasanen valmistui tiedotusopin linjalta vuonna 1999. Nuorena hänkään ei kokenut suunnatonta paloa toimittajien ammattikuntaa kohtaan.  

  – Jokaisen toimittajan pitää olla sillä tavalla utelias, että haluaa olla maailman asioista selvillä. 

Kohtalo olisi voinut päättää Pasasen ammatillisen suuntautumisen toisin. Samanaikaisesti ovet avautuivat niin opettaja- kuin toimittajakoulutukseen. Journalismin kiinnostavuus ja puhuttelevuus oli luokkahuoneen rajat ylittävää, joten valinta oli lopulta Pasaselle helppo. Vuonna 1994 suuntana oli Tampere ja lehtityön salat. 

Kuopiosta syntyisin oleva Pasanen koki Tampereen kaupunkina sopivan suuruiseksi pienistä ympyröistä lähteneelle ihmiselle. Tilaa oli tarpeeksi ja palvelut lähellä.  

Yleistä ilmapiiriä Pasanen muistelee yhteisölliseksi, jossa erilaiset ideologiat eivät näytelleet pääroolia. Tampereen yliopiston toimittajalinjan päälle asetetun maineen hän kyllä muistaa tiedostaneensa. 

– En kokenut mitenkään vahvasti, että olisin ollut jonkun aatteen vaikutuksen alaisena. 

Opiskelijana Pasanen kertoo olleensa erityisen ahkera ja tunnollinen ja suorittaneensa opintojaan vauhdilla. Opiskelijaelämän arki pyöri rutiineilla ja luentojen rytmittämänä. Viikoittaiset liikuntavuorot katkaisivat arkea mukavasti ja kuntosalilla sai hyvän hien aikaan. Luentoja kipparoimassa olivat muun muassa tiedotusopin professorit Heikki Luostarinen sekä Pertti Hemanus.  

Tampereella toimittajaopiskelija ei voi välttyä syväsukellukselta kielioppiin. Osansa grillaamisesta sai myös Pasanen, joskin hän muistelee tätä vaihetta erityisellä lämmöllä. Silloinen suomen kielen opettaja, Pasasen suuresti arvostama Liisa Manninen löi tuoreiden toimittajakokelaiden eteen paperit ja käski alleviivaamaan teksteistä kaikki sivulauseet.  

– Olimme kirjoittaneet suurin osa laudaturin äidinkielestä. Asenne oli, että noh, kyllähän me tämän suomen kieli nyt osataan. 

Viikon päästä eteen laskettiin punakynän värittämät tulokset.  

– Liisa totesi vain kuivasti, että meillä on kyllä todella paljon töitä. 

Muiden ikäluokkien tapaan myös Pasanen muistaa, että harjoitustoimituksessa vietettiin runsaasti aikaa. Lehti-, radio- ja tv-työt söivät runsaasti tilaa kalenterista. Päivät olivat täysiä.  

– Tehtiin konkreettisesti ja kuvattiin ja haastateltiin toisiamme. Esiinnyttiin ja katsottiin sitten niitä videoita. 

Pasanen muistaa elävästi sen paineen, joka harjoitustoimituksen ylle laskeutui työnhakukauden alkaessa. Pakolliseen harjoitteluun selviytyminen terästi aistit äärimmilleen, sillä muuten asiat eivät olisi edenneet.  

– Mutta en muista sitten, minkälaista tuskaa ehkä muilla oli tai pääsivätkö kaikki sinne, minne halusivat. Osa oli isommissa maakuntalehdissä ja osa paikallislehdissä. 

Ainejärjestölehti Gonzoon Pasanen ei tunnusta kirjoittaneensa ahkerasti, mutta lukijana hän myöntää kunnostautuneensa. Vanha opiskelukaveri, journalistiikan entinen työelämäprofessori Laura Saarikoski on aina välillä lähettänyt kuvakaappauksia vanhoista ajoista poiketessaan arkistoissa. Gonzon kaksoisolentokilpailussa Pasanen kruunattiin legendaariseksi tangokuningattareksi Arja Korisevaksi, joka pistää naurattamaan edelleen.  

Erityisesti vappu, ainejärjestöjuhlat ja legendaarinen Hämeenkadun Appro olivat ajankohtana haalareille optimaalisia. Vaikka vaatekappale ei nauttinut täysin yksimielistä kannatusta, se loi yhteishenkeä ja auttoi ryhmäytymisessä. Haalarit olivat merkki kuulumisesta laumaan. Myöhemmin, omien lasten myötä, haalareiden nerokkuus vaatekappaleena valjennut Pasaselle aikaisempaa enemmän.  

– Haalarit ovat helppo ja kätevä vaate sekä pienillä että isoilla. Ylä- ja alaosa ovat valmiina, ja taskuihin mahtuu tavaraa. 

Vapaa-ajan kulttuuria Pasanen kuvailee monipuoliseksi. Torstaisin sählyvuoron jälkeen poikettiin ravintola Myllärissä nauttimassa palauttavia tuoppeja. Tuohon aikaan eli myös sitkeästi vanha uskomus, jonka mukaan tenttipäivää edeltävänä iltana kannatti poiketa Myllärissä, sillä tilatun oluen kuohuihin ilmestyi oikeat tenttivastaukset. Vanha Posti sekä tiedotusopiskelijoiden ikisuosikki Doris kuuluivat vakiokierroksen juottoloihin. Kosteiden arki-iltojen jälkeen koitti usein seuraavan aamun luento.  

Yksi myyttisimmistä ja tunnetuimmista ainejärjestön tapahtumista kulkee nimellä Aimo Rykämö, jonka Pasanen kertoo muistavansa hyvin. Siinä osallistuja juo 20 pientä olutta, jonka jälkeen suoritus aateloidaan kolmella pitkällä. Urakan suoritettuaan kokelas saa käyttää itsestään titteliä Aimo.  

– Minä en ole kyllä sitä suorittanut varmasti hyväksytysti. Ei ollut hyvä viinapää silloin, eikä ole vieläkään. 

9/11, tietokoneluokat ja intellektuellit nurkkapöydissä 

Yle-uutisten taloustoimittajana nykyisin työskentelevä Janne Toivonen, 47, hakeutui journalistiikan pariin lähellä 2000-lukua.  Nuorena Toivonen nautti kirjoittamisesta ja siitä, että pääsee sanomaan asioita ääneen. Urheilulehtiin hän oli kirjoitellut satunnaisesti jo 12–13-vuotiaana.  

– Minulla ei ollut vahvaa halua lääkäriksi, juristiksi tai kaupalliselle alalle. Jollain tavalla toimittaminen tuntui sellaiselta yleishommalta, missä voi olla kiinnostunut vähän kaikesta. 

Toivonen suuntasi hakuintonsa sekä Tampereelle että Jyväskylään. Tampereen maine alan ykkösopinahjona, sekä vetävämpi kaupunkikuva avittivat Porista lähtöisin olevaa Toivosta riittävästi päätöksen teossa.  

Tampereen identifioituminen suoraviivaisena ja maanläheisenä teollisuuskaupunkina, jossa arvostetaan musiikkia ja rockia, vetosi kotoisasti porilaiseen mielenlaatuun. Keskus oli aina ruuhkautunut autoista ja bussien määrä yllätti. Niiden kulkemista läpi Hämeenkadun oli mukavaa seurailla. Kaupunkikuvan täyttivät opiskelijat ja duunarit sopivassa suhteessa. Elettiin nousukauden alkua, mutta perhepiirissäkin kummitelleet lama-ajan haamut vaikuttivat edelleen Toivosen tulevaisuuden uskoon jarruttavasti: mikään ei tuntunut varmalta.  

Yleisesti asiat menivät kuitenkin hyvin. Internetin ja sähköpostin tuleminen toivat aikaan oman erityisen vivahteensa. Opiskelu toi mukanaan fiiliksen vapaudesta, jota eivät opintoajan rajoitukset vielä tuolloin aidanneet.  

– Siellä yliopistolla sai notkua vaikka 15 vuotta, jos halusi. Se oli tosi viehättävää. Todella itsenäistä aikaa. 

Toimittajaopiskelijoiden keskuudessa vallitsi Toivosen mukaan hyvä yhteishenki, joka oli luonteeltaan sisäänpäinkääntynyt. Asioita tehtiin paljon yhdessä. Erityisesti kauppatieteen opiskelijoita ei noina aikoina katsottu toimittajien puolelta hyvällä. Tunteen Toivonen muistaa olleen identtinen vastapuolellakin.  

Toivonenkin allekirjoittaa, että opiskelijahaalareiden vakiintuminen osaksi ainejärjestön arkea vei oman aikansa. Vielä 2000-luvun taitteessa haalarit jakoivat leirin voimakkaasti kahtia. Inho sekä haalareita että niiden edustamaa kulttuuria kohtaan oli juurtunut syvälle osan toimittajaopiskelijoiden ajatusmaailmaa. Moni ajatteli sen olevan pelleilyä, ja halu erottua massasta oli kova. Toivonen puolestaan ajatteli niiden olevan luvallinen naamiaisasu, jonka turvin fiksut yliopisto-opiskelijat saivat sikailla katuojissa. 

– Haalarien hankinnasta järjestettiin kokous. Noin puolet päättivät sellaiset hankkia. Niitä pidettiin vappuna ja se oli siinä. 

Tuossa samaisessa kokouksessa syntyi ehdotus, että haalarien sijasta hankittaisiin jättiläismäinen kangasmerkki, johon haalarit puolestaan kiinnitettäisiin. Tuota merkkiä oli suunnitelmissa kanniskella ympäri Tampereen opiskelijabileitä. Toivonen ei tuossa äänestyksessä harmikseen kannattanut ideaa, sillä nyt hän pitää sitä suorastaan loistavana. Sillä olisi hänen mukaansa ollut vahvasti potentiaalia jäädä osaksi kollektiivista historiaa loistavana teekkaripilana. 

– Sehän toisaalta olisi ollut semmoinen vähän ylimielinenkin erottautuminen. Nimenomaan mahtava ’’statement’’ kaikkeen. 

Tiedostavuus näyttäytyi Toivosen silmiin erityisesti feministisen ideologian vahvana kannattamisena.  

– Kyllä se tietysti ulottui meihin miehiin myös. Itsekin olen vahvasti sympatisoinut sitä, että tämä on tosi hyvä juttu ja hieno homma. 

Toivonen itse opiskeli aikana, jolloin Tampereen toimittajakoulun vasemmistomaine ei enää ollut alati läsnä keskustelussa, vaan siihen suhtauduttiin toimittajaopiskelijoidenkin keskuudessa lähinnä vitsinä. Sitä, edustiko joku poliittisesti vasenta tai oikeaa laitaa, ei Toivosen mukaan pohdittu aktiivisesti.  

– Mutta tietysti jos ajattelee vaikka kauppatieteilijöitä, niin kyllä sieltä tuli meihin sellainen leima, että ollaan sitä vasemmistopuljua.  

Pääasiallisesti Toivonen kuvaa opiskelutovereitaan kunnianhimoisiksi, joita yhdisti vahvasti usko journalismin voimaan muuttaa maailmaa. Kurssin kesken vallitsi voimakas tahto tehdä laadukkaita juttuja ja päästä keskelle ’’hyviä hommia’’ alalla.  

Opiskeluihin liittyvät tehtävät hoidettiin vaatimustason mukaan ajallaan. Yleisesti arjen erotti nykypäivästä digitaalisen avun puutteellisuus. Asiat opiskeltiin luennoilla ja kirjoista, muistiinpanot tehtiin käsin. Mikäli kaveri ei ollut päässyt osallistumaan luennolle, valokopioitiin opit hänelle myöhemmin päntättäväksi. Teknologia oli vasta tekemässä itseään tutuksi, osaksi jokapäiväistä toimintakulttuuria. Toivonen oli vuosikurssinsa kanssa ensimmäisiä, jotka suorittivat esimerkiksi radiotyön kurssin kokonaan digitaalisesti. Sitä ennen ääninauhoja leikattiin pääasiallisesti konkreettisesti.    

Ajalle tyypillisesti vahva alkoholikulttuuri oli alati läsnä tilaisuuksissa. Oletusarvoisesti kaikki joivat, ja viinan kanssa pelaaminen kuului oleellisesti viihtymiseen. Huikasta kieltäytyjien päätöstä kyseenalaistettiin vahvasti, ja kirkasotsaiset edustivatkin selvää vähemmistöä. 

Doriksessa kului yleisesti viikonpäivistä kolme, sillä tiedotusoppilaiden pesänä sieltä löytyi aina samanhenkistä juttuseuraa. Urheilullisesti innokkaat yksilöt puolestaan käyttivät osan energiastaan joukkuelajeissa menestymiseen. Tuolloin eli myös vahvasti romantisoitu mielikuva nurkkapöydässä istuvasta intellektuellista.  

– Ennen kuin voit olla uskottava älykkö, sinun pitää notkua tummasävyisten kapakoiden nurkissa jauhamassa älykkäitä keskusteluja hengen tovereiden kanssa iltakaupalla. 

Uusi aika toi mukanaan täysin mullistavan tavan vapaa-ajan viettoon kapakoiden, punttisalien ja keikkalavojen ulkopuolella. Vietetyn illan jatkot saatettiin viettää uunituoreissa atk-luokissa, mikä Toivosen mukaan kuulostaisi pähkähullulta idealta nykypäivänä, mutta oli tuolloin täysin uniikkia.  

  – Jokaisella oli oma avain, jolla pääsi luokkaan sisään. Siellä oli riveissä tietokoneita. Jotkut katsoivat nettipornoa yön pimeinä tunteina, joku luki sähköposteja. Joku teki jotain siltä väliltä.    

Toivosen opiskelijaelämän 4. vuoden keskelle osui maailmaa pysyvästi muuttanut uutistapaus, syyskuun 11. päivän terrori-iskut Yhdysvalloissa vuonna 2001. Tuolloin vietettiin uusien opiskelijoiden aloitusbileitä Keskustorin laidalla sijainneessa ravintola Sputnikissa. Toivonen kuvailee hetkeä pysäyttäväksi sekä todelliseksi sukupolvikokemukseksi, joka toi sodan takaisin osaksi arkipäiväistä keskustelua. 

– Muistan itse, että Swamp Recordsin levykaupan telkkarista olen nähnyt, että mitäs tuolla tapahtuu. 

Koska kesätyöt oli juuri jätetty siltä vuodelta taakse, ei Toivonen tai kukaan hänen kurssitovereistaan joutunut uransa kenties kovimpaan tulikokeeseen.  

– Oltiin kaikki taas Tampereella. Muutenhan tilanne olisi saattanut olla aika hektinen. Varsinkin jos olisit ollut ensimmäistä kertaa hommissa.  

Neljännen opiskeluvuotensa aikana Toivonen huomasi hiljalleen liukuvansa kohti työelämää, jonka koukeroissa vierähtivät seuraavat kolme vuotta. Vuosina 2005 – 2006, Toivonen suoritti maisteriohjelmansa yleisestä linjasta poiketen ulkomailla, Belgian Leuvenissa. Siellä maisteriohjelman pituudeksi oli määritelty vuosi, josta ensimmäinen puolisko suoritettiin kursseja, ja toinen puoli pyhitettiin gradun kirjoittamiseen.  

Koska maan akateeminen vaatimustaso gradun suhteen oli Suomea alhaisempi, oli Toivanen ennen lähtöään sopinut tuolloin professorin virkaa harjoittaneen Kaarle Nordenstrengin kanssa, että akateeminen tuliainen muokattaisiin maamme vaatimusten mukaiseksi.  

Toivoselta puuttui edelleen suomalaisesta tutkinnostaan kolme syventävää kurssia. Nordenstreng hoiti asian kuntoon kirjoittamalla käsin tyhjän arkin takapuolelle korvaavuudet belgialaisista kursseista ja toimittamalla hakemuksen tiedekuntasihteerille saatesanoilla ’’Tuosta Toivoselle loput opinnot’’.  

– Sellaisella vanhan miehen käsialalla ne kuitattiin. Kalle oli legendaarinen hahmo jo silloin, Toivonen naurahtaa.      

Opiskelija-aktiivin elämää, jatkuvaa murrosta ja yöelämän kultaisia vuosia 

Kahdeksatta vuottaan kuvajournalismia opiskeleva ja kandiopintojaan viimeistelevä Arttu Timonen, 28, omaa kenties Suomen ennätyksen, mitä tulee opiskelija-aktiivin titteleihin. Yhteensä kymmenien luottamustehtävien lista on hengästyttävä, kunnioitusta herättävä sekä niin monirivinen, että sitä on turha edes yrittää mahduttaa tähän. Timosta voikin tituleerata varmuudella opiskelijaelämän todelliseksi lähettilääksi sekä kulttuurin vaalijaksi, niin toimittajaopiskelijoiden keskuudessa kuin yliopistoelämässä ylipäätänsä. Vaikka järjestötoiminta on selkeästi lykännyt valmistumista, on Timonen valitsemaansa polkuun tyytyväinen.  

Lukioaikana Timonen perehtyi Janne Seppäsen ja Esa Väliverrosen kirjoittamaan Mediayhteiskunta-kirjaan. Sivut herättivät kiinnostuksen journalistiikkaa kohtaan. Kun valokuvaamista ahkerasti harrastanut Timonen kuuli kuvajournalismin erikoistumisopinnoista, oli seuraava etappi pääsykokeet. Timonen oli osa viimeistä vuosikurssia, joka haki paikkansa kokeissa ennakkotehtävien avulla. Tuolloin kuvajournalistien valintakokeetkin suoritettiin paikan päällä fyysisesti. Nykyään tuo valintaprosessi hoituu sähköisesti. 

Tamperetta Timonen kuvailee elämänsä kaupungiksi. Kun kaikki sisarukset olivat lähteneet opintojensa perässä muualle, halusi Timonen jäädä lähelle. Lisäksi Tampereella tarjoiltiin Suomen parasta koulutusta alalla. Hämeenkyröstä kotoisin olevalle Tampere näyttäytyi jännittävänä, vaikka etäisyyttä oli ainoastaan puoli tuntia. Osoite on edelleen sama mitä muuttaessa.  

– Kuten kaikille sanon, että niin pitkään, kunnes ne heittävät minut ulos sieltä, niin en ole menossa yhtään mihinkään. 

Timonen aloitti opintonsa vuonna 2017. Yliopistojen yhdistymisestä puhuttiin jo silloin aktiivisesti. Prosessin ollessa käynnissä kukaan ei oikein osannut sanoa, miltä lopputulos tulee näyttämään.  

 – Se oli epävarmuuden aikaa. Silloin myös alan puolesta meille toitotettiin todella paljon median murroksesta. Työmarkkinat eivät tule olemaan samat mitä ne olivat vaikka 2010-luvun alussa, tai siitä vielä kymmenen vuotta aikaisemmin. Meitä jopa peloteltiin vähän sillä, että työpaikkoja ei tule olemaan. 

Jos 1990- ja 2000-luvuilla journalistiikan opiskelijoiden yhteiselo muiden tahojen kanssa oli ollut vähäistä, tuli tilanteeseen vahva muutos 2010-luvulla. Erityisesti yhteistyö journalistiikan ja viestinnän välillä tehostui. Koko 2010-luvun loppupuoliskoa Timonen kuvaileekin Vostokissa ’’ulospäin suuntautuneisuuden ajaksi’’,jolloin yhteistyötä alettiin tekemään yleisesti muidenkin ainejärjestöjen kanssa.   

– Vielä 2010-luvun alussa käsittääkseni eli ajatus siitä, että koska olemme voimakkaasti sitoutumattomia, niin sitten ei tehdä kenenkään kanssa yhteistyötä. 

Ajan henki ja toimintamallit ovat siistiytyneet vuosikymmenten saatossa huomattavasti. Timonen on kokenut ajan, jolloin akateemisissa pöytäjuhlissa, sitseissä, laulukirjat olivat täynnä säädyttömiä veisuja. Fuksiaisissa ihmisiä kannustettiin olemaan alasti.  Yhdenvertaisuuteen kiinnitetään nyt enemmän huomioita kuin koskaan aikaisemmin.  

Kurssitoiminnassa yksi konkreettisimmista muutoksista on Timosen mukaan printin hautaaminen. Radiokin on käytännössä kuollut. Timosen aloittaessa painotyön parissa ahkeroitiin urakalla, ja radioon tuotettiin monipuolisesti erikoisohjelmia ja kopista juonnettiin livelähetyksiä. Työharjoittelun saattoi suorittaa Moreenin radiokanavilla, joilla soi enää pelkkä klassinen musiikki muistuttamassa menneistä ajoista.  

Vasemmistomaineeseen Timonenkin on törmännyt.  

– Ymmärrän ja allekirjoitan täysin sen, että varsinkin toimittajilla on vassarimaine. Tai vihervasemmistolainen tai liberaalimainen, miten sen nyt haluakaan sanoa. 

Mutta opetuksessa saatikka opiskelijaelämässä Timonen ei ole huomioinut sen tulevan läpi. Ainakaan hirveästi. Hän mieltää kylläkin toimittajaopiskelijat hyvin ’’homogeeniseksi joukoksi’’.  

  – Viime MM-kyykässä, kun esittäydyimme toimittajaopiskelijoiksi, niin vastaanotto oli ’’Te olette kaikki ihan vasemmalla’’. Se on todella pinttynyt se mielikuva.  

Timonen toimi vuosien 22–23 aikana Gonzon päätoimittajana, yhdessä ystävänsä Eelis Hirvelän kanssa. Julkaisulla onkin hänelle henkilökohtaisella tasolla valtava merkitys. Lehti tarjoaa hänen mukaansa opiskelijoille alustan, jossa he pääsevät toteuttamaan aidosti itseään.  

– Jos jotain olen oppinut vuosien aikana, niin journalistiikan opiskelijat ja journalistit ottavat työnsä todella vakavasti. Sitä tehdään osittain hyvin otsa rypyssä, ja asetetaan itselle hirveästi paineita. 

Gonzoa Timonen kuvailee hiekkalaatikoksi, vapautumisen mahdollistavaksi paikaksi. Siellä pääse toteuttamaan toimituksellisia haaveitaan vapaasti. Mikäli olet aina haaveillut seksimessujen raportoimisesta, Gonzossa siihen suorastaan kannustetaan. 

– Hieno julkaisu, josta ei toivottavasti koskaan luovuta. 

Tyypillinen opiskelija-arki koostui Timosen aloittaessa aikaisista luennoista, joilla osallistujia oli massoittain. Muistiinpanoja tehtiin enemmän käsin kuin koneellisesti, ja paperiset tentit olivat vielä tosiasiallinen tapa suorittaa opintojansa. Itsenäisesti suoritettavat kurssit olivat vielä harvinaisuus. Niistä suurin osa niistä tentittiin kirjallisuudella. Suurin muutos oli kuitenkin kaiken keskeyttänyt koronapandemia, joka vaikeutti elämää vuosien ajan. Timonen haluaa olla puhumatta ajasta, joten sen käsittely riittää. Entisen rehtorin Mari Wallsin toteuttamat tilavähennykset yhdistettynä koronarajoitteisiin saivat aikaan sen, että kampus ei tunnu Timosesta enää samalta kuin se silloin joskus oli. 

Vuoden 2017 alussa ammatillinen horisontti näytti toiveikkaalta. Ihmisiä palkattiin töihin, ja vakinaisia virkoja syntyi useita vuodessa. Timonen kuvailee kuvaajien tilanteen olleen aina hankalan. Kymmentä toimittajan vakanssia kohtaan avautuu yksi kuvatoimittajan virka. Nyt työllisyysnäkymät ovet muuttuneet Timosen mukaan vieläkin radikaalimmaksi siitä, mitä ne olivat vielä 7–8 vuotta sitten. Yhtä avointa toimittajan työpaikkaa kohti saattaa olla valtavasti hakijoita, ja se on nykyään arkipäivää.  

 – Aloituspaikkojen lisääminen on sellainen asia, mikä kuulostaa paperilla kivalta. Kivahan se on, että ihmiset saisivat enemmän opiskelupaikkoja, mutta en kannata sitä.  

Opiskelukulttuuri voi vielä 2010-luvun lopulla hyvin. Etenkin Tampereen yökerhokulttuurin Timonen toteaa voineen hyvin. Doris oli edelleen pystyssä, ja sen painoarvoa tamperelaisessa opiskelijakulttuurissa ei voida Timosen mukaan painottaa liiaksi. Siksi hän haluaakin osoittaa pienen hetken tuon legendan muistelulle. Tiistaidorka oli ilmiö, josta nauttivat vostokkien lisäksi kaikki. Talo piti sisällään legendaarisia konsepteja, joista Timonen nimeää ‘'Dorkan kolon, pöytäfutiksen, ja mitä ikinä Trio Erectus nyt tarkoittaakaan’’.  

 – Nyt Tampereella ei ole yhtään hyvää yökerhoa.  

Hintatasokin oli noina vuosina vielä kohdallaan. Alle kahteen euroon saattoi kahmia itselleen tuopillisen janonsammuttajaa. Nykyään Aamulehden kommenttikentät täyttyvät kritiikistä, jossa arvostellaan opiskelijoiden kyvykkyyttä ryypätä taloudellisessa tilassaan.  

- No 2017 olikin varaa naukkailla joka päivä, ja silloin kehdattiinkin. Mutta enää ei kyllä.   

Jutussa useasti mainitusta Aimo Rykämöstä Timosella on tarjoilla mehukas anekdootti, joka tiivistää hyvin suoritukseen vaadittavan mielenlaadun. Elettiin fuksivuotta, ja Timonen oli ladulla ystävänsä Sonja Haapalan kanssa. Molemmat olivat juuri saaneet suoritettua Aimonsa ja olivat poistumassa Doriksesta kohti asumuksiaan. Matkalla Timonen menetti hetkeksi fokuksensa ja horjahti mahaan. Koska tuloksena oli verta vuotava haava, soitti Haapala paikalla ambulanssin. Timosen puhalluskokeen tulos läheni taivaan kantta, joten pelastushenkilökunta pyysi Haapalaa, jonka katsoivat tilanteessa olevan riittävän selvä, huolehtimaan kaveristaan.   

– 160-senttinen ja 50-kiloinen nainen, joka on vetänyt yhtä paljon kaljaa kuin minä saman päivän aikana, on että ’’jaaha’’. 

Ensihoitoepisodin jälkeen kilpailijapari pääsi lopulta poistumaan majoitukseen. Ensihoitokaan ei siis toimi esteenä, kun toimittajaopiskelija suorittaa.  

Ydintekeminen ja henki eivät muutu koskaan  

Vaikka vuosikymmenet vaihtuvat ja tavat muovautuvat, on journalismin tekemisen ydin pysynyt muuttumattomana. Tampereella opiskelleita toimittajia ovat aina yhdistäneet yhteiset koettelemukset ja omannäköisen kulttuurin luomisen riemu. Vaikka harjoitustoimituksessa henkilökunta, opiskelijat, tekniikka ja laitteistot ovat vaihtuneet lukemattomia kertoja, on henki pysynyt aina samana.  

Toimittajan peruskulmakivenä tulee aina pysymään vahva yleissivistys ja rohkean utelias suhtautuminen maailmaan. Meitä kaikkia tarvitaan. Tarvitaan niitä, jotka ovat hyviä suustaan, ja niitä, jotka hallitsevat kirjoittamisen taidon. Turvallisuushalukkuus vetää herkästi puoleensa, mutta erilaisia mahdollisuuksia kannattaa aktiivisesti etsiä, vaikka rohkeus tuntuisikin olevan välillä kortilla. Janne Toivonen kertoo suunnistaneensa yliopistossa omien kiinnostuksiensa mukaan, ei sen minkä oletettiin olevan hyödyllisintä.  

– En ajatellut, että mikä minusta tulee viiden vuoden päästä, tai mitä joku voisi minusta haluta. Ajattelin, että mitä minä itse haluan. 

Arvostelukykyä ja omaa näkemystä tullaan aina tarvitsemaan. Vaikka jatkuva murros on ovella ja tekemisen tavat uudistuvat vauhdilla, painottaa Esa Sirkkunen malttia. Hän kannustaakin perehtymään laajasti maailman asioihin.  

– Siinä mielessä yliopisto on edelleen tärkeä paikka, ja oma työskentely on edelleen vieläkin tärkeämpää. Pitää kiinni omasta näkemyksestään ja kehittää sitä. Ei tyydy siihen, mitä kone sinulle tuottaa, Sirkkunen painottaa. 

Opiskeluajalla on paljon tarjota sille, joka uskaltaa mahdollisuuksiin tarttua.  

– Kyllä minä ainakin koen, että olen saanut opiskeluvuosistani hirveän paljon hyvää elämääni, Pia Pasanen päättää.