Täydellistä eskapismia

Miltä tuntuisi olla yhtenä iltana viikossa viettelevä sarjamurhaaja? Pelipöydässä voi heittää arkiminänsä pois ja heittäytyä roolin viemäksi. Pelaaminen voi olla myös pelkästään mukavaa tekemistä hyvällä porukalla, mutta lasten leikkiä se ei ole.

Perjantai-iltana tuttu porukka kokoontuu roolipelaamaan. Viime kerrasta on kaksi viikkoa. Olemme pelinjohtajan Jukka Särkijärven luona Tampereella. Hänen kanssaan pöytään asettuu neljä pelaajaa. Kaikkia yhdistää reilu kolmenkymmenen vuoden ikä, yliopistotausta ja lukemattomat sisäpiirivitsit.

Koko porukka vahvistaa pelaamisen olevan henkireikä, sillä fantasiamaailmaan voi paeta pandemian täyttämää todellisuutta. Minna Hiltulan mukaan peli on täydellistä eskapismia. Keväällä peleistä oli taukoa muutama kuukausi. Syksyllä pelitahti on tiivistynyt, kun elokuvia ja keikkoja on peruuntunut. Tärkeintä pelaamisessa on ihmisten näkeminen.

– Mielestäni tämä yhdessä tekeminen voisi olla muutakin kuin roolipelaamista, Jaakko Hukka pohtii.

Hirmuteoille on lukemattomia mahdollisuuksia

Pelinjohtajan erottaa pelaajista pahvisermi, jossa lukee pelin nimi, Pathfinder. Sermin takana on pelaajilta piilossa tietoja muun muassa kartalla näkyvistä paikoista, joihin seikkailussa saatetaan päätyä. Pelinkulkua ohjailee ennalta kirjoitettu juoni, mutta käytännössä mitä tahansa saattaa tapahtua. Pöytäroolipelit tarjoavat tässä mielessä enemmän mahdollisuuksia kuin tietokonevälitteiset roolipelit.

Pathfinder on populaarikulttuurissa tunnetuimman pöytäroolipelin Dungeons & Dragons:in sukulaispeli. Meneillään olevassa kampanjassa erityisen kiinnostavaa on se, että kaikki pelaajien hahmot ovat sankareiden sijaan pahiksia.

– Olen arkielämässä kiltti ja ystävällinen varhaiskasvatuksen opettaja. Oma hahmoni on täysi vastakohta, Atte Kiljunen kertoo.

Kiljusen hahmo Arabella on ”saatanan pappi”, joka aktiivisesti etsii mahdollisuuksia heittää sieluja helvettiin. Tässä jos jossain on vaihtelua kuravaatteiden ja vaippojen vaihtoon.

Hukka oli aikaisemmin päivällä järjestämässä käsityöryhmää. Hän yrittää ennen peliä ehtiä mennä hahmoonsa tapailemalla sen kävelytyyliä ja ääntä. Pelin jälkeen on hyvä irtautua hahmosta ja muistuttaa itseään siitä, että nyt saa taas olla mukava ihmisille.

– Tulee tehtyä ihan hirveitä juttuja tässä pelissä.

Kerran he esimerkiksi tekivät mummolle lobotomian, ettei tämä jäisi todistamaan aviomiehensä murhaa. Hahmot olisivat heti tienneet, kuinka toimia, mutta pelaajat väänsivät aiheesta pitkään.

Hyvä peli vaatii keskustelua aroista aiheista

Ennen aloitusta sovitaan siitä, mitkä asiat jätetään pelin ulkopuolelle, ja minkä verran tapahtumia kuvaillaan. Pelin teemat eivät sovellu lapsille usein väkivaltaisuuden vuoksi. Toisaalta peleissä saatetaan käsitellä esimerkiksi uskontoa, mistä aikuinen saa enemmän irti. Yhteinen sopiminen ja vaikeiden aiheiden käsittely luonnistuu kokeneilta pelaajilta.

– Itse pyysin, ettei kidutuksilla mässäiltäisi yksityiskohtaisesti, Hiltula sanoo.

Seikkailusta jätettiin pois myös seksuaaliväkivalta ja kaikki lapsiin kohdistuva. Vaikka ideana on olla pahis, tulee pitää huolta siitä, että kaikilla on kiva olo pelatessa. On tärkeää ottaa huomioon omat ja muiden pelaajien kipukohdat. Hahmot saattavat vihata toisiaan, mutta jos pelaajat eivät ole sovussa, ei ole mitään mieltä pelata.

– Mitään sen kummempia skismoja ei meidän välillämme ole, olemme kuitenkin pelanneet yhdessä useita vuosia, Hukka tiivistää.

Vuosien varrella roolipelaaminen on tuonut pelaajien elämään paljon mielenkiintoista saunaseuraa, keinon kanavoida luovuutta ja ainakin yhden kauhean darran.

Seuraava pelisessio sovitaan viikon päähän.